Bo Tjeder (1901-1992) oli erittäin tuottelias ruotsalainen entomologi. Hän oli töissä pankissa, mutta käytti käytännössä kaiken vapaa-aikansa hyönteisharrastuksen parissa. Tjeder julkaisi yli 200 artikkelia ja vuonna 1957 hän sai kunniatohtorin arvon Lundin yliopistosta. Useiden muiden hyönteisryhmien ohella Tjeder tutki myös vaaksiaisia. 1970-luvulla hän oli löytänyt Ruotsin Lapista pikkuvaaksiaisiin kuuluvan Metalimnobia-suvun lajin, jota hän ei pystynyt määrittämään. Hän piirsi yksityiskohtaiset kuvat ja kävi lajista kirjeenvaihtoa kahden toisen suuruuden, yhdysvaltalaisen Charles P. Alexanderin ja saksalaisen Hans Mendlin kanssa. Tjeder ei kuitenkaan koskaan virallisesti kuvannut lajia, vaikka käytti siitä työnimeä charlesi, Alexanderin etunimen mukaan. Onneksi kirjeenvaihto Mendlin kanssa päätyi aikoinaan kopiona tsekkiläiselle Jaroslav Starylle.
En muista enää tarkalleen, milloin ja mistä tämä laji tuli itselleni ensimmäistä kertaa vastaan, ehkä joskus 2006. Kun huomasin, että kyseessä on "poikkeavan näköinen" quadrimaculata, olin heti yhteydessä Staryyn ja kysyin onko hänellä tietoa tästä lajista. Kyllä vain, Stary oli jo pitkään ollut tietoinen lajin olemassaolosta. Lisäksi asia oli hänelle ajankohtainen, koska Stary oli vast'ikään löytänyt samaa lajia Slovakiasta. Koska yksilöitä oli kertynyt mukavasti ja asiassa ei vaikuttanut olevan mitään taksonomista ongelmaa, päätimme kuvata lajin yhdessä. Alkuun mietimme, että uusi laji pitäisi nimetä sen varsinaisen löytäjän, Tjederin mukaan. Maailman vaaksiaisten joukossa oli jo melko monta tjederii-nimeä käytössä, joten päädyimme alkuperäiseen työnimeen, charlesi. Sanottakoon, että ihan turhalle kaverille ei tullut osoitettua kunnioitusta. Alexander kuvasi pitkän elämänsä aikana yli 11 000 lajia ja julkaisi yli 1000 artikkelia, joista lähes kaikki käsittelivät vaaksiaisten taksonomiaa.
Pikkuvaaksiainen Metalimnobia charlesi Salmela & Stary, 2009 kuvattiin ja nimettiin hyönteistieteellisessä sarjassa Entomologica Fennica. Vaikka julkaisu oli sarjan 15 vuosikerrassa ja se kuuluu vuoden 2008 viimeiseen numeroon, lehti ilmestyi "myöhässä" 2009 tammikuussa, joten virallinen vuosiluku autorien perässä on 2009 eikä 2008. Lajin holotyyppi kerättiin Emmi Lehkosen gradupaikalta Savosta (Karttula, Suojärvenpuro). Se on neulattu koirasyksilö ja sijaitsee Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmissa Helsingissä. Paratyyppejä olikin koko liuta, 11 eri paikalta, kahta lukuun ottamatta Suomesta. Erityisen merkittävä aineisto, jota pääsin lajin kuvauksessa hyödyntämään, oli Noora Vartijan lahopuilta keräämä graduaineisto Muuramen Kuusimäestä.
Metalimnobiat ovat fungivoreja, sienien syöjiä, eikä charlesi ole poikkeus tässä joukossa. Keräsin itse lajia parilta tahattomalta "lahopuukeskittymältä", eli metsän reunaan unohtuneelta kääpäiseltä pöllipinolta. Nooran aineisto oli kuitenkin lajin ekologian ymmärtämisessä kullan arvoinen. Tämä laji näyttäisi olevan sidoksissa kääpiin, ennen kaikkea lehtipuita ja varsinkin koivua lahottaviin kääpiin. Kuudestatoista Nooran keräämästä yksilöstä 14 oli Kuusimäen lahokoivuilta, joiden kyljissä kasvoi joko kantokääpä tai taulakääpä. Kaksi muuta yksilöä oli kasvatettu haavalta, mutta lajia ei havaittu kuuselta.
Koivusienikirsikäs, ehdotukseni lajin suomenkieliseksi nimeksi, ei ole Suomessa erityisen harvinainen. Siitä on havaintoja kaikkiaan 11 eri eliömaakunnasta, aina Varsinais-Suomesta Kittilän Lappiin saakka. Kansainvälisessä katsannossa laji kuitenkin on harvinainen, eikä sitä tunneta Suomen lisäksi kuin Ruotsista (epätarkka, Tjederin kirjeessä mainittu Messaure Ruotsin Lapissa, yksilö on kateissa), Slovakiasta (2 paikkaa) ja Tsekeistä (1 paikka); Slovakiassa ja Tsekin tasavallassa laji on havaittu vuoristometsien suojelualuieilta.
Koivusienikirsikäs on lähellä kääpäsienikirsikästä (M. quadrimaculata), mutta lajit on itse asiassa helppo erottaa jopa maastossa. Koivusienikirsikkään takaruumiis on kellertävä ja jaokkeiden takareunat ovat tumman ruskeat, näyttää kuin takaruumiissa olisi renkaita. Kääpäsienikirsikkään takaruumiissa on samat värit, mutta ei renkaita. Siipien kuvioinnit ovat lajeille muuten samanlaiset, mutta koivusienikirsikkäällä täplät ovat pienemmät kuin kääpäsienikirsikkäällä. Molemmat lajit tulevat syötille (siis sama makea neste houkuttaa niitä kuin yökkösiä), mutta vain kääpäsienikirsikäs on massalaji, jota voi viikossa yhteen rysään päätyä useita kymmeniä yksilöitä. Pitäisinkin koivusienikirsikästä Suomessa laajalle levinneenä, mutta laikuttain esiintyvänä lajiana, jonka paikalliset populaatiot ovat pienet. Olen luokitellut lajin elinvoimaiseksi, ja pitäisin melko varmana että laji selviää talousmetsissä, jos siellä on sopiva jatkumo kääpäisiä lehtilahopuita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti