Sienisääskilajin Boletina arctica alkuperäinen lajinkuvaus on niukka. Ruotsalainen August E. Holmgren (1872) tiivisti lajin olemuksen reiluun viiteenkymmeneen latinankieliseen sanaan. Lajin tyyppimateriaali, koiras ja naaras, kerättiin Grönlannista, joten arctica oli sille oikein sopiva nimi. Holmgrenin sanallisen kuvauksen jälkeen Ewald H. Rübsaamen (1898) julkaisi ensimmäisen kuvan lajista (Kuva 1), niin ikään grönlantilaiseen aineistoon perustuen. Tämän kuvan kopioi yhdysvaltalainen Oskar A. Johannsen (1911) omaan julkaisuunsa Pohjois-Amerikan sienisääskistä, mutta hän ei ollut tutkinut Rübsaamenin saati Holmgrenin materiaalia. Suomalainen Carl Lundström (1912) julkaisi seuraavan kuvan tästä lajista. Jostain syystä hänkään ei hankkinut käsiinsä Holmgrenin tyyppimateriaalia Tukholmasta, vaan sai tutkittavakseen muuta Grönlannista kerättyä aineistoa Kööpenhaminan eläinmuseosta. Lundströmin piirtämä kuva tästä lajista on siinä mielessä merkittävä, että kaikki sienisääskitutkijat ovat seuranneet hänen käsitystään lajista B. arctica; Rübsaamenin käsityksen kohtalona on ollut jäädä unholaan.
Kuva 1. Kuvia maailman pohjoisimmasta sienisääskestä Boletina arctica Holmgren. Koiraan hypopygium eri tutkijoiden julkaisuista. Rübsaamenin kuvat sopivat melko hyvin lajiin B. digitata Lundström, ja nykyinen käsitys lajista arctica perustuu Lundströmin julkaisuun. Salmela ym. on julkaistavaksi lähetetty käsikirjoitus: piirroskuva Anna Suuronen, valokuva Kari Kaunisto.
Olen melko varma, että Rübsaamen teki virheen uudelleenkuvauksessaan. Hänen kuvansa ei ole paras mahdollinen, mutta siitä saa ainakin sen käsityksen, että kyseessä on aivan eri laji kuin Lundströmin arctica. Todennäköisesti Rübsaamenin laji on Boletina digitata (itse asiassa B. digitata on neljän lajin kompleksi, joista kolme elää pohjoisilla alueilla), jonka Lundström kuvasi tieteelle uutena 1914 Venäjän Kantalahdesta. On tietysti mahdollista, että myös Lundström teki virheen omassa tulkinnassaan, koska hän ei verrannut tutkimaansa materiaalia tyyppiaineistoon. Joka tapauksessa B. arctica sensu Lundström on harvinainen sienisääski, jonka levinneisyys on yksi maailman pohjoisilmmista; otsikon mukaisesti se on ehkä jopa maailman pohjoisin omassa heimossaan.
Boletina arctica tuli itselläni ensimmäistä kertaa vastaan tutkiessani Kanadan kansallisen hyönteiskokoelman (CNC) sienisääskiä. Minua aikaisemmin suvun lajeja olivat määrittäneet ainakin Dick Vockeroth ja Uwe Kallweit, ja kokoelma olikin hienossa järjestyksessä. Suurin osa Boletina-lajeista oli järjestetty ns. morfolajien mukaan, ja niille oli annettu työnimiä kuten arctican kohdalla "Boletina sp 12". Ensi ajattelin, että tämä "sp 12" saattaisi olla Frederic W. Edwardsin (1933) kuvaama Boletina arctica var., jota oli kerätty Akpatok-saarelta Hudsoninsalmesta. Myöhemmin kuitenkin totesin, että kyseessä ei ole edes lajin sisäinen vaihtelu, vaan näennäiset erot esimerkiksi Lundströmin ja Edwardsin kuvissa (Kuva 1) johtuvat vain siitä millaisessa asennossa koiraan hypopygiumin gonostylus on sattunut olemaan.
Nämä CNC-kokoelman arctica-yksilöt oli kerätty Axel Heibergin saarelta, joka sijaitsee Kanadan yläarktisella vyöhykkeellä, 80:llä leveyspiirillä. Kanadan arktisten saarien ja Grönlannin lisäksi lajia on havaittu Venäjän Aasian puoleiselta tundralta. Muitakin hyvin pohjoisia lajeja toki on, mutta sellaisia arktisen alueen sienisääskilajeja on melko vähän, joiden levinneisyys ei ulotu edes subarktiselle vyöhykkeelle tai boreaalisen alueen pohjoisiin osiin.
Kuten aikaisemmin olen todennut, Boletina-suvun fylogenia tunnetaan erittäin huonosti. Näin ollen B. arctica-lajin evoluutiohistoriasta ei tällä hetkellä tiedetä mitään. Olen kuitenkin vakuuttunut, että lajin asema suvun sisällä on melko ainutlaatuinen; tälle lajille voi olla aiheellista muodostaa oma lajiryhmänsä tai alasukunsa, jossa ei ole muita lajeja. Tällä lajilla on ns. apomorfisia ominaisuuksia, joita ei ole muilla suvun lajeilla. Huomiota herättävin on gonocoxiten sisäpuolella oleva vahvasti kitinisoitunut "piikki" sekä lasimaiset "nystylonkerot", jotka sijatsevat lähellä aedeagusta. Tätä piikkiä on yleisesti luultu parameeriksi, mutta arcticalla ne ovat melko pienet ja huomaamattomat.
Tästä harvinaisesta pohjoisesta erikoisuudesta olisi hyvä saada lisähavaintoja, jotta sen levinneisyys tunnettaisiin paremmin. Niin ikään lajin toukan elinympäristö ja ekologia olisi hienoa tietää; onko toukkavaihe yksi- vai monivuotinen, mitä se käyttää ravinnokseen ja millaisia sopeumia sillä mahdollisesti on pohjoisen oloihin kehittynyt. Ehkä jonain päivänä vielä nähdään tämän suvun molekyyliaineistoon perustuva fylogenia. Fylogenian avulla olisi mahdollista arvioida, missä esimerkiksi arctica on lajiutunut ja milloin. Samalla tiedettäisiin, onko kyky selviytyä maapallon pohjoisimmissa osissa kehittynyt tässä suvussa riippumattomasti useita eri kertoja vai ovatko arktisen lajit läheistä sukua toisilleen.
Kirjallisuus:
Salmela, Suuronen & Kaunisto (2015) New and poorly known Holarctic Boletina Staeger, 1840 (Diptera, Mycetophilidae). submitted ms.
