Vuoden 2009 elokuussa keräsin vaaksiaisia Pyhä-Luoston kansallispuiston etelälaidalla. Eräällä luhtaisella, järvikortevaltaisella nevalla huomasin runsaasti hattaroita, eli eräitä pikkuvaaksiaisia. Luhdan runsaslukuisin vaaksiainen oli Dicranomyia lulensis, ruotsinhattara (Kuva 1). Laji oli pitkään ollut minulle mysteeri: siitä oli tullut sieltä täältä pohjoisesta muutamia yksilöitä, osa soilta, osa purojen varsilta. Nyt ymmärsin, että lajin varsinainen elinympäristö taitaa olla runsasravinteinen neva, jossa on vahva luhtainen vaikutus. Hieman myöhemmin keräsin tätä hattaraa Tarvantovaaran erämaasta hyvin samanlaiselta luhtanevalta, joten se ei enää ollut samanlainen mysteeri kuin aikaisemmin. Mutta moni asia lajin biologiassa onkin sitten edelleen hämärän peitossa.
Dicranomyia lulensis-lajin kuvasi tieteelle uutena ruotsalainen Bo Tjeder 1969. Melko myöhäisestä kuvausvuodesta voi jo päätellä, että se on joko harvinainen tai vaikea kerätä. Lajin levinneisyys on pohjoinen, se tunnetaan vain Ruotsin ja Suomen Lapista sekä Kuusamosta, havumetsä- ja tunturikoivuvyöhykkeiltä. Ruotsinhattaran lentoaika on monen muun Idiopyga-alasuvun lajin tavoin melko myöhäinen, sitä voi aikuisena tavata vasta elokuun puolivälin hujakoilla ja lentoaika kestänee syyskuun alkuun. Tosin kukaan ei taida olla etsinyt lajia myöhemmin syksyllä, mutta uskoisin, että suurin todennäköisyys lajin havaitsemiseen on elokuun puolivälin ja lopun välisenä aikana. Kuten todettua, sopivilla paikoilla laji voi olla runsas, ja silloin sen kerääminen on kaikkea muuta kuin vaikeaa.
En ole ihan varma, onko oikein puhua lentoajasta. Kyllähän sekä koiraalla että naaraalla on siivet, mutta ne ovat hyvin kapeat ja naaraalla lisäksi melko lyhyen oloiset suhteessa massiiviseen takaruumiiseen. Koiraat ehkä lentävät, ainakin lyhyitä matkoja, naaran lentokyky on kyseenalainen. Koiraan sukupuolielimet ovat hyvin omaleimaiset ja naaras on helppo tunnistaa jo pelkästään massiivisuutensa vuoksi.
Ruotsinhattara on yksi viidestä muusta vaaksiaisesta, jonka levinneisyyskuva on "Fennoscandian", eli vain Pohjoismaissa, Kuolan niemimaalla ja Venäjän Karjalassa tavattava. Tämän tyyppiset lajit ovat yleisesti ottaen harvinaisia, sillä tabula rasa-teorian mukaan viimeisimmän jäätiköitymisen aikaan kaikki elämä pyyhkiytyi pois alueeltamme ja nykyinen lajisto on seurausta n. 10 000 vuotta sitten alkaneesta kolonisaatiosta. On tietysti teoriassa mahdollista, että lajiutumista on Pohjoismaissa tapahtunut tämän lyhyen ajanjakson puitteissa; siitä harvinainen halavasepikkä voi olla elävänä esimerkkinä. Mutta ruotsinhattara on morfologisesti niin poikkeava, että se on täytynyt erota omaksi kehityslinjakseen useita miljoonia vuosia sitten. Olenkin melko varma, että ruotsinhattara ei oikeasti ole Fennoskandialle endeeminen, vaan sitä esiintyy muuallakin Euraasian pohjoisilla alueilla; laji on syystä tai toisesta jäänyt Venäjältä keräämättä.
Lajin evoluutiohistoriaa ei ole kunnollisesti selvitetty, mutta se kuuluu Idiopyga-alasuvussa ryhmään, jossa naarailla on erittäin lyhyet munanasettimet (cerci). Sen läheisin sukulainen on ehkä toinen euraasialainen hattara, D. magnicauda (Kuva 2), joten näiden lajien kantamuoto lienee elänyt euraasiassa. Olisi myös hienoa tietää, miksi naaras on niin pullukka; onko sillä paljon munia vai ovat munat tavallista suuremmat? Pystyvätkö naaraat sittenkin lentämään?
Jos siis satut liikkumaan pohjoisen Venäjän luhtasoilla elo-syyskuussa, pidä ruotsinhattara mielessäsi. Syön huivini, jos lajia ei siellä jossain esiinny.
Salmela J, Kaunisto K, Vahtera V (2014) Unveiling of a cryptic Dicranomyia (Idiopyga) from northern Finland using integrative approach (Diptera, Limoniidae). Biodiversity Data Journal 2: e4238.doi: 10.3897/BDJ.2.e4238
