Hiekkarantojen paranormaalit sääsket

Vierailin talvella 2003 Jaroslav Staryn luona Tshekin tasavallan Olomoucissa. Stary, Euraasian pikkuvaaksiaisten ylivertainen tuntija, totesi minulle, että jos todella haluan löytää Suomelle uusia vaaksiaislajeja, kannattaa tutkia virtavesien sora-ja hiekkarantoja (ns. exposed riverine sediments). Tulevan kymmenen vuoden aikana opin paljon vaaksiaisista ja löysinkin niitä noin 50 lajia Suomelle uusina, mutta isojen jokien rannat jäivät melko vähälle huomiolle. Viime kesänä Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen töissä etsin tiettyjä kovakuoriaislajeja mm. Pulmankijoelta, Inarijoelta ja Tenojoelta. Kovakuoriaisten keräämiseen käytin paitsi käsin keräämistä myös kuoppapyydyksiä. Näiden keräysten sivusaaliina havaitsin sääskilajeja, erityisesti vaaksiaisia ja harsosääskiä, joista en ollut aikaisemmin tiennyt mitään.

Heinäkuun 11. päivä 2016. Oli jo melko myöhä, mutta koska keli oli erittäin hyvä, tyyni, aurinkoinen ja lämmin, päätimme harjoittelijani Erkka Laineen kanssa suunnata vielä yhdelle Karigasniemen lähellä sijaitsevalle Inarijoen rantasoraikolle. Kuoppapyydykset, jotka olimme asettaneet rannalle kuukautta aikasemmin, olivat pysyneet melko hyvin paikoillaan ja saalistakin näkyi kertyneen. Huomioni kiinnitti aivan rannan tuntumassa lentävä kellertävä pikkuvaaksiainen, jolla oli voimakkaat kuvioinnit eturuumiissa (Kuva 1). 

Myöhemmin selvisi, että kyseessä on Rhabdomastix, jokin taksoni joka on läheinen lajille R. laeta. Karigasniemen yksilöt poikkeavat värityseltään laeta-lajin yksilöistä, sekä niiden tuntosarvet ovat lyhyemmät. Ehkä kyseessä on lajin sisäinen muoto tai pohjoinen alalaji; varsinainen laeta on eteläisempi, sen pohjoisimmat havaintopaikat ovat Pohjois-Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla. Lappilaisten yksilöiden, joita on sekä Karigasniemeltä että Pulmankijoelta, taksonominen asema selvinnee tulevaisuudessa, kunhan DNA lajitunnisteiden ja morfologian vertailulle on aikaa.

Kuva 1. Lappilaisen Rhabdomastix cf. laeta-lajin siipi ja habitus. 

Samana heinäkuun iltana huomasin myös toisen, Rhabdomastix-lajia pienemmän vaaksiaisen, jota maastossa luulin Gonomyia-sukuun kuuluvaksi. Tämä laji lensi aivan vesirajassa hyvin matalalla, vain sentin - parin korkeudella, ja sitä oli melko vaikea saada haavilla kiinni, ainakaan jos ei halunnut soranäytettä haaviinsa samalla kertaa. Kun katsoin yksilöitä myöhemmin mikroskoopilla, olin aivan äimän käkenä: en alkuun ollut lainkaan varma, mihin sukuun nämä kuuluvat, eivät Gonomyiaan ainakaan. Minun pitikin pitkästä aikaa kaivaa esille Limoniidae-sukujen määrityskaava, jonka perusteella päädyin eksoottiseen sukuun Idiocera. Lähimmät Idiocerat tunnetaan Ruotsin Skånesta! Ja välittömästi ymmärsin, että petrimaljalla on joko tieteelle kuvaamaton tai vähintään Euroopalle uusi laji. Jaroslav Stary ja minä päädyimme samaan tulokseen, että kyseessä on Idiocera pallens (Kuva 2). Tämä harvinainen pikkuvaaksiainen tunnetaan Japanista, Pohjois-Koreasta, Kuriilien saarilta, Venäjän Kauko-Idästä ja Länsi-Siperiasta. On todennäköistä, että perpallens on lajin synonyymi, samoin sachalinensis. Koska jälkimmäinen on vanhin (Alexander 1924), tulisi sen myös olla taksonille käytössä oleva nimi. Nimistöasian ratkaisemista mutkistaa, että sachalinensis tunnetaan vain naaraiden perusteella. Koska Karigasniemen näytteissä oli myös naaraita, on asia ratkaistavissa.

Kuva 2. Idiocera pallens-laji ja kahden lähilajin koiraiden hypopygium. Piirrokset Charles P. Alexanderin julkaisuista.

Utsjoen Pulmankijoen alaosalla, lähellä Pulmankijärveä, on isohko, noin 1.4 hehtaarin rantahietikko. Tänne veimme niin ikään kuoppapyydyksiä. Asetin toisen kuoppapyydyslinjan (10 kuoppaa riviin, eli noin kertakäyttömukin kokoista muoviastiaa samaan linjaan) aivan joen rannan tuntumaan. Näistä pyydyksistä paljastui kesän toinen Suomelle uusi pikkuvaaksiainen, Arctoconopa quadrivittata. Laji tunnetaan vain Ruotsin ja Norjan pohjoisosista sekä Itä-Siperiasta ja Mongoliasta. Suvun lajit elävät tyypillisesti lähellä virtavesiä. 

Vielä mielenkiintoisemmaksi osoittautuivat harsosääsket, joita ei näytteissä ollut kovin montaa lajia, mutta sitäkin kiehtovampia. Kerätyistä lajeista ainakin kolme on vielä tieteelle kuvaamatta, ja kahdesta näistä on pari - kolme aikaisempaa havaintoa joko Suomesta tai Norjasta. Kolmas laji on lähellä Suomesta kuvattua Bradysia normalis-lajia, jonka erityistuntomerkki on koiraan gonocoxiittien välissä oleva karvainen "jyppyrä" (lobe). Utsjokisella Bradysialla tämä jyppyrä on hyvin voimakas ja sen kärjessä on joukko vahvoja karvoja eli setoja. "Normaalilla" normalis-lajilla jyppyrä on heikompi, vailla vahvoja kärkikarvoja. Penkoessani hieman kirjallisuutta löysin englantilaisen Freemanin piirtäneen lajin sekä ilmoittaneen sen Brittein saarille uutena Skotlannista. Mielenkiintoista kyllä, havaintopaikka on järven hiekkaranta nykyisen Cairngorms kansallispuiston alueella. Ja kuva sopii erittäin hyvin utsjokiseen lajiin. Joten Freeman on alunperin määrittänyt väärin tutkimansa yksilöt, kyseessä on kuvaamaton laji, ei normalis. Kuka lajin joskus kuvaakin, toivottavasti se ei kuitenkaan tule olemaan "paranormalis", heh heh. En ole aivan varma, mutta kyseessä voi olla ensimmäinen kerta, kun tunnistetaan psammofiili eli hiekassa elävä harsosääski. "Paranormalis" nimittäin oli näytteissä erittäin runsas ja kuoppiin oli päätynyt myös vastakuoriutuneita yksilöitä, joista voi päätellä että hiekkaranta on lajin elinympäristö. Harsosääskethän yleisesti yhdistetään metsäisiin elinympäristöihin tai kosteaan eloperäiseen maaperään.

Kuva 3. Bradysia normalis sensu Freeman, kyseessä on mahdollisesti tieteelle kuvaamaton laji ("paranormalis"), joka tunnetaan Skotlannin ohella Pulmankijoelta.

Jälleen tuli todistetuksi, että Lapin luonto on yllätyksiä täynnä, ainakin sääskitutkijalle. Ja suurten jokien sora- ja hiekkarannat ovat äärimmäisen mielenkiintoisia ja huonosti tunnettuja elinympäristöjä.

EDIT: Luonnontieteellisen keskusmuseon intendentin Pekka Vilkamaan avustuksella selvisi, että on on vain yksi normalis, eli skotlantilainen ja utsjokinen kuuluvat samaan lajiin kuin normalis sensu Frey, 1948. -Jukka Salmela