Kesäkuussa 2007 kävelin Hannu "Juhta" Jurkkalan kanssa Pulmankijärven, Galddasjohkan ja Aadolfin kammin kautta eräälle lettosuolle lähelle Njallajavria. Kyseinen järvi Kaldoaivin erämaassa on Suomen syrjäisin paikka, jos valtakunnan rajat otetaan huomioon, ja rehvakkaasti annoimmekin pyydyskohteelle nimeksi "Suomen syrjäisin Malaise" (Kuva 1). Asetimme suolle yhden Malaise-hyönteispyydyksen, jonka hain pois elokuun lopussa ja koin kerran heinäkuussa. Käytin Malaisessa pyydysnesteenä glykolin, veden ja pesuaineen sekoitusta. Myöhemmin säilöin materiaalin etanoliin, poimin pois omat otukseni, määritin ne ja julkaisin aineiston. Malaisesta oli vuosien saatossa muodostunut minulle takuuvarma pyyntiväline, ja talven jälkeen ensimmäisen Malaisen pystytys jonnekin lähteelle, suolle tai puron varteen oli maastokauden kohokohta.
Kuva 1. "Suomen syrjäisin Malaise" lähellä Buolpmatgeasjavria Kaldoaivin erämaassa 2007. Kuva J. Salmela.
René Malaise lieneekin kaikkien maailman hyönteistutkijoiden tuntema nimi, ainakin hänen keksimänsä pyydyksensä vuoksi. Malaise oli ruotsalainen entomologi, joka tutki erityisesti sahapistiäisiä ja joka keräsi laajoja aineistoja mm. Burmassa ja Venäjän Kamtsatkalla. Alkuperäinen pyydysmalli julkaistiin 1937 ja myöhemmin pyydyksen mittasuhteita on kukin viilannut omien mieltymystensä mukaan. Pyydyksen perusperiaate on kuitenkin pysynyt samana: se muistuttaa harjatelttaa, jonka toinen pääty on korkeammalla kuin toinen ja jonka sivut ovat avonaiset. Korkeammassa päässä on pyydyspurkki, josta saalis kerätään. Pyydys kiristetään narujen avulla jämäkäksi ja jätetään maastoon vaikka vuodeksi; pohjoisilla leveyksillä tietysti lumettomaksi ajaksi. Pyydyksessä ei ole houkittimia, se ei tarvitse sähkövirtaa eikä mitään kalliita materiaaleja. Kankaan täytyy olla kevyttä ja vahvaa ja sen pitää kuivua nopeasti. Pyydyspurkin väsää huonompikin timpuri kahdesta erikokoisesta muovipurkista. Pyydyksen ompelu ja kankaan leikkaaminen sen sijaan vaativat osaamista ompelukoneen kanssa. Pyydysnesteeksi soveltuu vaikka suolavesi, mutta useimmat käyttävät glykolia tai etanolia; myrkkynapin avulla voi kerätä kuivamaterialia, mutta silloin pyydys on koettava päivittäin. Pyydykset menevät pakattuna pieneen tilaan ja ne ovat kevyitä kantaa jumalan selän taakse vaikka Tarvantovaaran erämaahan. Pyydyspurkki on hyvä kokea vähintään kuukauden välein, mieluusti tiheämmin.
René Malaise lieneekin kaikkien maailman hyönteistutkijoiden tuntema nimi, ainakin hänen keksimänsä pyydyksensä vuoksi. Malaise oli ruotsalainen entomologi, joka tutki erityisesti sahapistiäisiä ja joka keräsi laajoja aineistoja mm. Burmassa ja Venäjän Kamtsatkalla. Alkuperäinen pyydysmalli julkaistiin 1937 ja myöhemmin pyydyksen mittasuhteita on kukin viilannut omien mieltymystensä mukaan. Pyydyksen perusperiaate on kuitenkin pysynyt samana: se muistuttaa harjatelttaa, jonka toinen pääty on korkeammalla kuin toinen ja jonka sivut ovat avonaiset. Korkeammassa päässä on pyydyspurkki, josta saalis kerätään. Pyydys kiristetään narujen avulla jämäkäksi ja jätetään maastoon vaikka vuodeksi; pohjoisilla leveyksillä tietysti lumettomaksi ajaksi. Pyydyksessä ei ole houkittimia, se ei tarvitse sähkövirtaa eikä mitään kalliita materiaaleja. Kankaan täytyy olla kevyttä ja vahvaa ja sen pitää kuivua nopeasti. Pyydyspurkin väsää huonompikin timpuri kahdesta erikokoisesta muovipurkista. Pyydyksen ompelu ja kankaan leikkaaminen sen sijaan vaativat osaamista ompelukoneen kanssa. Pyydysnesteeksi soveltuu vaikka suolavesi, mutta useimmat käyttävät glykolia tai etanolia; myrkkynapin avulla voi kerätä kuivamaterialia, mutta silloin pyydys on koettava päivittäin. Pyydykset menevät pakattuna pieneen tilaan ja ne ovat kevyitä kantaa jumalan selän taakse vaikka Tarvantovaaran erämaahan. Pyydyspurkki on hyvä kokea vähintään kuukauden välein, mieluusti tiheämmin.
Pyydys kannattaa asettaa avoimelle paikalle ja purkkipäädyn on hyvä osoittaa valoisimpaan suuntaan. Hyönteiset lentävät tai kävelevät keskikankaaseen ja tästä useimmat lähtevät kiipeämään ylöspäin, kohti surman suuta. Pyydyksen katon (vaalea) ja alaosan (tumma) väriero voi auttaa asiassa, mutta en usko tällä seikalla olevan niin väliä. Pyydys on erittäin tehokas kaksisiipisille ja pistiäisille, mutta päätyy sinne kovakuoriaisiakin, nivelkärsäisiä ja perhosia. Virtavesien lähellä purkki on mustanaan koskikorentoja ja joskus myös vesiperhosia. Pyydykseen voi kuukaudessa päätyä useita kymmeniä tuhansia yksilöitä. Malaise-pyynti on helppoa ja hauskaa siihen saakka kunnes aineistoa aletaan käsitellä: yhden kuukauden saaliin erittely heimo- ja lahkotasolle voi viedä useita päiviä. Olenkin usein todennut, että jos pitäisi valita vain yksi pyydys hyönteishommiin, se olisi Malaise. Esimerkiksi Suomen Lapin Malaise-pyynneissä 2012-2014 määritettiin yhteensä 2011 lajia, joista 112 havaittiin Suomelle uusina.
Ruotsissa oli oma Malaise-projekti, jossa vuosina 2003-2006 kerättiin arvioilta 80 miljoonaa hyönteistä. Aineistosta on tähän menessä löydetty n. 1000 Ruotsille uutta lajia, joista puolet on samalla tieteelle uusia. Kerätyn materiaalin määrittäminen perinteisin menetelmin, eli morfologiaan perustuen, vie vuosikymmeniä, koska monissa yksilö- ja lajimäärältään suurissa ryhmissä on vain vähän asiantuntijoita. Nämä asiantuntijat ovat muutenkin kiireisiä, eikä mustanaan täynnä olevien satojen putkiloiden määritysurakkaa omalla vapaa-ajalla ole välttämättä houkutteleva vaihtoehto. Brian Brown (2005) onkin hienosti osoittanut, millainen epäsuhta vallitsee useiden kaksisiipisheimojen lajimäärän ja runsauden sekä näitä ryhmiä tutkivien henkilöiden määrän välillä.
Askelia kohti valoisampaa tulevaisuutta on kuitenkin otettu. Hiljattain julkaistiin artikkeli, jossa kahden Malaise-pyydyksen (lähes koko) aineisto yhden kauden ajalta määritettiin DNA lajitunnisteiden avulla. Yhteensä yli 45000 yksilöä valittiin analysoitaviksi, eli ne valokuvattiin, taulukoitiin ja lähetettiin sekvensoitavaksi. 37000 yksilöistä saatiin riitävän hyvä sekvenssi, jota voitiin verrata BOLDin viitetietokantaan. Aineistossa oli 5301 "viivakooditunnusta" eli BIN-tunnusta (Barcode index number), jota voidaan pitää lajimäärän korvikemittana. Näistä 1850 voitiin luotettavasti nimetä johonkin taksonomiseen lajiin kuuluvaksi, eli analysoidut yksilöt olivat riittävän samankaltaisia viitetietokannan lajilleen määritettyihin yksilöihin verrattuna. Toisin sanoen 35 % lajeista pystyttiin määrittämään ilman vaikeuksia. On sitten näkökulmasta kiinni, onko se hyvin vai kohtalaisesti. BOLDin viitetietokannan laatu tietysti paranee jatkuvasti, kun asiantuntijat lähettävät sekvensoitavaksi lisää lajeja, määrittävät yksilöitä uudelleen ja korjaavat virheitä. Suurissa lahkoissa perhosilla ja kovakuoriaisilla oli enemmän lajitason määrityksiä kuin pistiäisillä tai kaksisiipisillä. Tämän artikkelin johtopäätöksissä suorastaan toivotaan, että lajiryhmien osaajat pyrkisivät selvittämään mitä ovat määrittämättä jääneet BIN-tunnukset. Yksilöt on sijoitettu julkisiin kokoelmiin ja ne ovat lainattavissa tutkimuksia varten.
Viitetietokannan päivittäminen ja laajentaminen on erinomainen esimerkki rajat ylittävästä globaalista hankkeesta, joka tähtää biodiversiteettitiedon avoimuuteen ja maailman lajimäärän selvittämiseen. On sinänsä huomattavaa, että melko pienestä aineistosta (kaksi vaivaista pyydystä), joka on kerätty maasta jonka lajisto on yksi maailman parhaiten tunnettuja, iso osa jäi vielä tieteellistä nimeä vaille. Vaikka tulevaisuudessa osa Malaise- yms. pyydysaineistoista määritettäisiin koneellisesti DNA lajitunnisteisiin perustuen, tarvitaan vielä kosolti perinteistä taksonomista tutkimusta, jotta määritysprosentti erityisesti pistiäisillä ja kaksisiipisillä, maailman lajirikkaimmilla lahkoilla, olisi lähempänä sataa. Näin ollen lajitunnistemääritysrobotit eivät ainakaan lyhyellä aikavälillä uhkaa perinteisten lajiosaajien toimeentuloa. Näkisin että molempia tarvitaan, sekä robotteja isojen massa-aineistojen määrittämiseen, että perinteistä morfologis-ekologista osaamista.
Viitetietokannan päivittäminen ja laajentaminen on erinomainen esimerkki rajat ylittävästä globaalista hankkeesta, joka tähtää biodiversiteettitiedon avoimuuteen ja maailman lajimäärän selvittämiseen. On sinänsä huomattavaa, että melko pienestä aineistosta (kaksi vaivaista pyydystä), joka on kerätty maasta jonka lajisto on yksi maailman parhaiten tunnettuja, iso osa jäi vielä tieteellistä nimeä vaille. Vaikka tulevaisuudessa osa Malaise- yms. pyydysaineistoista määritettäisiin koneellisesti DNA lajitunnisteisiin perustuen, tarvitaan vielä kosolti perinteistä taksonomista tutkimusta, jotta määritysprosentti erityisesti pistiäisillä ja kaksisiipisillä, maailman lajirikkaimmilla lahkoilla, olisi lähempänä sataa. Näin ollen lajitunnistemääritysrobotit eivät ainakaan lyhyellä aikavälillä uhkaa perinteisten lajiosaajien toimeentuloa. Näkisin että molempia tarvitaan, sekä robotteja isojen massa-aineistojen määrittämiseen, että perinteistä morfologis-ekologista osaamista.
