Koivusienikirsikkään tarina

Bo Tjeder (1901-1992) oli erittäin tuottelias ruotsalainen entomologi. Hän oli töissä pankissa, mutta käytti käytännössä kaiken vapaa-aikansa hyönteisharrastuksen parissa. Tjeder julkaisi yli 200 artikkelia ja vuonna 1957 hän sai kunniatohtorin arvon Lundin yliopistosta. Useiden muiden hyönteisryhmien ohella Tjeder tutki myös vaaksiaisia. 1970-luvulla hän oli löytänyt Ruotsin Lapista pikkuvaaksiaisiin kuuluvan Metalimnobia-suvun lajin, jota hän ei pystynyt määrittämään. Hän piirsi yksityiskohtaiset kuvat ja kävi lajista kirjeenvaihtoa kahden toisen suuruuden, yhdysvaltalaisen Charles P. Alexanderin ja saksalaisen Hans Mendlin kanssa. Tjeder ei kuitenkaan koskaan virallisesti kuvannut lajia, vaikka käytti siitä työnimeä charlesi, Alexanderin etunimen mukaan. Onneksi kirjeenvaihto Mendlin kanssa päätyi aikoinaan kopiona tsekkiläiselle Jaroslav Starylle. 

En muista enää tarkalleen, milloin ja mistä tämä laji tuli itselleni ensimmäistä kertaa vastaan, ehkä joskus 2006. Kun huomasin, että kyseessä on "poikkeavan näköinen" quadrimaculata, olin heti yhteydessä Staryyn ja kysyin onko hänellä tietoa tästä lajista. Kyllä vain, Stary oli jo pitkään ollut tietoinen lajin olemassaolosta. Lisäksi asia oli hänelle ajankohtainen, koska Stary oli vast'ikään löytänyt samaa lajia Slovakiasta. Koska yksilöitä oli kertynyt mukavasti ja asiassa ei vaikuttanut olevan mitään taksonomista ongelmaa, päätimme kuvata lajin yhdessä. Alkuun mietimme, että uusi laji pitäisi nimetä sen varsinaisen löytäjän, Tjederin mukaan. Maailman vaaksiaisten joukossa oli jo melko monta tjederii-nimeä käytössä, joten päädyimme alkuperäiseen työnimeen, charlesi. Sanottakoon, että ihan turhalle kaverille ei tullut osoitettua kunnioitusta. Alexander kuvasi pitkän elämänsä aikana yli 11 000 lajia ja julkaisi yli 1000 artikkelia, joista lähes kaikki käsittelivät vaaksiaisten taksonomiaa.

Pikkuvaaksiainen Metalimnobia charlesi Salmela & Stary, 2009 kuvattiin ja nimettiin hyönteistieteellisessä sarjassa Entomologica Fennica. Vaikka julkaisu oli sarjan 15 vuosikerrassa ja se kuuluu vuoden 2008 viimeiseen numeroon, lehti ilmestyi "myöhässä" 2009 tammikuussa, joten virallinen vuosiluku autorien perässä on 2009 eikä 2008. Lajin holotyyppi kerättiin Emmi Lehkosen gradupaikalta Savosta (Karttula, Suojärvenpuro). Se on neulattu koirasyksilö ja sijaitsee Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmissa Helsingissä. Paratyyppejä olikin koko liuta, 11 eri paikalta, kahta lukuun ottamatta Suomesta. Erityisen merkittävä aineisto, jota pääsin lajin kuvauksessa hyödyntämään, oli Noora Vartijan lahopuilta keräämä graduaineisto Muuramen Kuusimäestä.

Metalimnobiat ovat fungivoreja, sienien syöjiä, eikä charlesi ole poikkeus tässä joukossa. Keräsin itse lajia parilta tahattomalta "lahopuukeskittymältä", eli metsän reunaan unohtuneelta kääpäiseltä pöllipinolta. Nooran aineisto oli kuitenkin lajin ekologian ymmärtämisessä kullan arvoinen. Tämä laji näyttäisi olevan sidoksissa kääpiin, ennen kaikkea lehtipuita ja varsinkin koivua lahottaviin kääpiin. Kuudestatoista Nooran keräämästä yksilöstä 14 oli Kuusimäen lahokoivuilta, joiden kyljissä kasvoi joko kantokääpä tai taulakääpä. Kaksi muuta yksilöä oli kasvatettu haavalta, mutta lajia ei havaittu kuuselta. 

Koivusienikirsikäs, ehdotukseni lajin suomenkieliseksi nimeksi, ei ole Suomessa erityisen harvinainen. Siitä on havaintoja kaikkiaan 11 eri eliömaakunnasta, aina Varsinais-Suomesta Kittilän Lappiin saakka. Kansainvälisessä katsannossa laji kuitenkin on harvinainen, eikä sitä tunneta Suomen lisäksi kuin Ruotsista (epätarkka, Tjederin kirjeessä mainittu Messaure Ruotsin Lapissa, yksilö on kateissa), Slovakiasta (2 paikkaa) ja Tsekeistä (1 paikka); Slovakiassa ja Tsekin tasavallassa laji on havaittu vuoristometsien suojelualuieilta. 

Koivusienikirsikäs on lähellä kääpäsienikirsikästä (M. quadrimaculata), mutta lajit on itse asiassa helppo erottaa jopa maastossa. Koivusienikirsikkään takaruumiis on kellertävä ja jaokkeiden takareunat ovat tumman ruskeat, näyttää kuin takaruumiissa olisi renkaita. Kääpäsienikirsikkään takaruumiissa on samat värit, mutta ei renkaita. Siipien kuvioinnit ovat lajeille muuten samanlaiset, mutta koivusienikirsikkäällä täplät ovat pienemmät kuin kääpäsienikirsikkäällä. Molemmat lajit tulevat syötille (siis sama makea neste houkuttaa niitä kuin yökkösiä), mutta vain kääpäsienikirsikäs on massalaji, jota voi viikossa yhteen rysään päätyä useita kymmeniä yksilöitä. Pitäisinkin koivusienikirsikästä Suomessa laajalle levinneenä, mutta laikuttain esiintyvänä lajiana, jonka paikalliset populaatiot ovat pienet. Olen luokitellut lajin elinvoimaiseksi, ja pitäisin melko varmana että laji selviää talousmetsissä, jos siellä on sopiva jatkumo kääpäisiä lehtilahopuita.

Sieniä syövät sääsket

Jokainen sienestäjä on tatteja, rouskuja tai vaikkapa haperoita kerätessään huomannut useissa sienissä toukkia. Toukat ovat tyypillisesti sienisääskiä: ne ovat valkoisia, mustapäisiä toukkia, joita voi yhdessä itiöemässä olla parhaimmillaan useita kymmeniä. Sienisääskissä on varsinkin kaksi kaksi heimoa, joiden lajit ovat tavallisia ruokasienissä, Mycetophilidae ja Bolitophilidae. Vaikka sienisääskien lajimäärä Pohjoismaissa on yli 900, eivät kaikki lajit sentään uhkaa ruokasienisatoa. Sienisääskien toukkia elää myös lahopuulla, sienirihmastoissa, käävillä ja kotelosienillä. Sienisääskien ja sienien välisiä yhteyksiä on tutkittu melko paljon, mutta tutkimusten käytännöllisenä ongelmana on ollut näytteiden keräämisen vaikeus. Toukkia ei voi suoraan määrittää lajitasolle, vaan ne pitää ensin kasvattaa aikuisiksi. Vaikka toukat saisi kasvatettua korkealla prosentilla aikuisiksi, ovat naaraat ongelmana. Naaraiden määritys on usein epävarmaa tai mahdotonta, koska niillä on pienet morfologiset erot lähisukuisten lajien välillä. Eikä tässä vielä kaikki, syystä tai toisesta sienisääskien sukupuolijakauma voi olla hyvin vinoutunut, naaraita tuppaa olemaan enemmän kuin koiraita. Näin ollen luotettavan, määrällisen aineiston tuottaminen on ollut tähän asti mahdotonta. 

On kuitenkin olemassa menetelmä, jolla asiantilaa voidaan korjata ja saada tarkkaa tietoa sääskien todellisesta runsausjakaumasta. DNA-lajitunnisteet nimittäin mahdollistavat minkä tahansa kudosnäytteen määrittämisen lajitasolle. Vaikka DNA-lajitunnisteita on käytetty biodiversiteettitutkimuksessa ja ekologiassa jo yli kymmenen vuoden ajan, ei menetelmää ole sovellettu sienisääskien ekologian tutkimuksessa. Pioneereina tässä asiassa toimivat virolaiset tutkijat, jotka tuoreessa julkaisussa selvittivät 100 sienilajin ja 460 itiöemän sääskilajiston. 

Näytteetottoalueet sijaitsivat virolaisissa mänty- ja kuusimetsissä. Tutkijat perustivat näytealoja, joilta sienet kerättiin sopivassa vaiheessa, eli ei liian nuorina, mutta ei myöskään vanhoina, mätinä sieninä. Sienet asetettiin purkkeihin, joissa oli turvetta pohjalla ja harso päällä, ja purkit jätettiin ulkolämpötilaan odottelemaan sääskien kuoritumista. Aikuiset sääsket kerättiin talteen ja määritettiin lajilleen, hankalat naaraat määritettiin DNA:n avulla. 

Aikuisia sääskiä kuoriutui lopulta 340 itiöemästä ja 81 eri sienilajista, havaittuja sienisääskilajeja oli 37 ja yksilöitä peräti 11040. Mainittakoon, että muita sääskiä, kärpäsiä tai loispistiäisiä kuoriutui 2375 yksilöä 60 eri sienilajilta. Sienilajeilta tavattiin 1-12 eri sienisääskilajia, keskiarvon ollessa 3,6. Sääskien runsauden ja lajimäärän kannalta tärkeimpiä sieniä olivat haperot, seitikit, rouskut ja kärpässienet. 

Tutkijat jakoivat sienisääskilajit kolmeen ryhmään, polyfageihin, oligofageihin ja monofageihin. Polyfagit, viisi lajia, ovat sääskiä, joita tavattiin yli 20 eri sienilajilta ja yhdeksältä eri sienisuvulta (ensimmäisenä laji, Allodia lugens, jota tavattiin 41 lajilta ja 16 suvulta). Oligofageja oli 10 lajia (2-19 sienilajia, 2-6 sienisukua) ja monofageja kolme (tavattiin vain yhdeltä sienisuvulta); loppuja 20 lajia ei voitu niiden harvinaisuuden vuoksi luotettavasti luokitella ravinnonkäytön mukaan. Eri itiöemien sääskiyhteisöt eivät olleet täysin satunnaisia lajien joukkoja, sillä mykorritsasienien yhteisöt erosivat orgaanista aineista lahottavien sienien lajistosta. 

Tutkimuksen pohdintaosuudessa todetaan, että pyyntiponnistus on ollut hyvä: on todennäköistä, että suurin osa alueella elävästä, itiöemiä syövästä lajistosta päätyi tutkijoiden lajilistaan. Tästä on todisteena rarefaktiokäyrä, joka on lähes tasaantunut. Tutkimus on ensimmäinen laatuaan, jossa osoitetaan että mykorritsa- ja saprotrofisienien sääskilajistot eroavat toisistaan. Syy tähän eroon voi olla se, että nämä sienityypit eroavat toistaan typen ja hiilen isotooppien suhdelukujen suhteen; sekä typen että hiilen pitoisuudet ovat saprotrofeilla alemmat. Erityisesti typen määrä voi olla kasvua rajoittava tekijä myös sienisääskillä, kuten sen on havaittu olevan kasvinsyöjillä.

On mahdollista, että sienisääskillä polyfagia, eli suuren sienijoukon käyttäminen ravintona, on harvinaisempaa kuin on luultu. Toisaalta monofagiaa on edelleen pidettävä melko harvinaisena ilmiönä helttasienien ja tatinsyöjien joukossa, vaikka jotkin tutkimuksen harvinaiset, luokittelemattomat lajit voisivat sellaisia ollakin. Sienisääskien enemmistö lienee oligofageja, joiden ravintoskaala on suhteellisen laaja, mutta ihan mikä tahansa itiöemä ei kelpaa. Tämä strategia lienee menestyksellinen, ja mahdollistaa sienisääskien ykköspaikan boreaalisten metsien sienensyöjinä, vaikka sienisadot vuosien välillä voivat rajustikin vaihdella.

DNA-lajitunnisteet ja Suomen vaaksiaiset

DNA-lajitunnisteet tulivat laajalti tiedeyhteisön tietoisuuteen vuonna 2003, kun Paul Hebert tutkijatovereineen käytti termiä DNA barcoding ensimmäistä kertaa (Hebert ym. 2003). Reilun kymmenen vuoden aikana DNA-lajitunnisteita on käsitelty useissa sadoissa tieteellisissä artikkeleissa, ja menetelmä on vakiinnuttanut paikkansa soveltavassa ekologisessa tutkimuksessa, monimuotoisuustutkimuksessa ja taksonomiassa. DNA-lajitunniste, tai DNA-viivakoodi, on eläimillä mitokondrion geenijakso COI (cytochrome c oxidase 1), kasveilla ja sienillä yhtä universaalia "viivakoodigeeniä" ei ole. Lyhyesti sanottuna DNA-lajitunnisteiden idea on seuraava: kullakin lajilla on oma ja ainutkertainen viivakoodigeenin emäsparijärjestys. Ideaalitilanteessa lajin kaikkien yksilöiden vaihtelu DNA-lajitunnisteen suhteen on pieni, mutta lähimpään lajiin verrattuna ero on sen verran iso, että lajien välillä ei ole päällekäisyyttä (ns. barcoding gap). Lajien molekulaarista määrittämistä varten täytyy ensin luoda jonkinlainen laadukas tietokanta tai referenssikirjasto, johon uusia näytteitä verrataan. Tällainen tietokanta ja samalla analyysityökalu on BOLD eli Barcode of Life Database. Jos menetelmä toimii, on tulevaisuudessa kenen tahansa mahdollista määrittää luotettavasti mikä tahansa eliö, mistä tahansa kudosnäytteestä.

Kuva 1. Cylindrotoma distinctissima (heimo Cylindrotomidae), koiras, kerätty Pohjois-Kaukasukselta (44.1536, 40.0411) Nikolay Paramonovin toimesta vuonna 2004. Lajilla on laaja holarktinen levinneisyys, ja on vaikea sanoa pitäisikö pohjois-amerikkalaiset populaatiot luokitella omaksi lajikseen, koska ne COI geenin perusteella ovat hieman erilaisempia kuin euraasialaiset lajikumppaninsa. Kuva Jukka Salmela. 

On tietysti selvää, että elävän luonnon suunnaton monimuotoisuus ei ole aina luokiteltavissa yksiselitteisesti eri lajeihin, ei ainakaan samojen kriteerien mukaisesti (esimerkiksi biologinen lajikäsite ei sovi neitseellisesti lisääntyvin lajeihin). Lajiutuminen on jatkuva prosessi, jossa eristyneet populaatiot voivat ajan saatossa muodostua omiksi lajeikseen, suvuikseen tai korkeammiksi taksoneiksi. Esimerkiksi Galapagossaarten darwininsirkut ovat saariryhmälle kotoperäisiä lintuja, joita ei tavata missään muualla. Kun merestä nousseille ensimmäisille saarille oli Etelä-Amerikan mantereelta tai Karibialta lentänyt darwininsirkkujen kantamuoto (ryhmä lintuja tai pienimmillään yksi hedelmöittynyt naaras), ei kantamuodon ja lähtöpopulaation välillä ollut minkäänlaista eroa. Vuosituhansien saatossa, eristyneenä lähtöpopulaatiosta, luonnonvalinnan ja sattuman seurauksena darwininsirkut ovat muodostuneet meidän tuntemiksemme linnuiksi. Jos kuitenkin matkustaisimme ajassa taaksepäin ja pääsisimme seuraamaan sirkkujen evoluutiota, olisi meidän mahdoton yksiselitteisesti sanoa milloin ensimmäisen darwininsirkun saattaisi luokitella omaksi lajikseen. Sama prosessi on käynnissä tänäkin päivänä: on monia maantieteellisesti enemmän tai vähemmän eristäytyneitä populaatioita, joita taksonomit kutsuvat muodoiksi tai alalajeiksi. Tästä syystä lajien rajaaminen isossa maantieteellisessä mittakaavassa ei aina ole helppoa (Kuva 1). Sen sijaan paikallisesti, pienessä maantieteellisessä mittakaavassa, lajien yksiselitteinen määrittäminen ei ole tavallisesti ongelmallista. Esimerkiksi jos selvitetään Urho Kekkosen kansallispuiston kovakuoriaislajisto, asiantuntijoiden pään vaivana ovat pitkät etäisyydet, logistiikka ja suuret näytemäärät, ei eristyneiden populaatioiden "ongelma".

Vaikka DNA-lajitunnisteet ovat erinomainen lisä perinteisen taksonomian ja lajien määrittämisen rinnalle, on turha luulla että kaikki lajien määrittämiseen tai rajaamiseen liittyvät ongelmat olisivat tämän menetelmän avulla ratkaistut. Mitään yhtä tiettyä lajien välistä hyppäystä (barcoding gap) ei ole olemassa, mutta tyypillisesti lajien sisäinen vaihtelu on huomattavasti lajien välistä vaihtelua pienempää (ks. esim. Wiemers & Fiedler 2007, Pentinsaari ym. 2014). DNA-lajitunnisteiden avulla on kuitenkin huomattu niin sanottuja kryptisiä lajeja, joita on vaikea erottaa perinteisin morfologisin menetelmin, tai on havaittu, että eri nimellä kulkeneet lajit ovatkin yhtä ja samaa (Burns ym. 2008, Puillandre ym. 2011, Huemer ym. 2014). 

Yksi hyvä esimerkki DNA-lajitunnisteiden menestyksellisestä soveltamisesta on Turun yliopiston tutkijan Eero Vesterisen ja hänen kollegoidensa tutkimus vesisiipan ravintokohteista (Vesterinen ym. 2013). Eero ja kumppanit keräsivät 37 papanaa 34 vesisiippayksilöltä ja eristivät DNA:n papanoista käyttäen ns. uuden sukupolven sekvensointimenetelmää. Saatuja geenipätkiä verrattiin julkisiiin tietokantoihin (BOLD ja GenBank) sekä FINBoL-hankkeen puitteissa kerättyyn verrokkiaineistoon. Vesisiipat olivat käyttäneet ravintokohteinaan 128 eri niveljalkaislajia, tärkeimpiä ravintokohteita olivat kaksisiipiset (erityisesti surviaissääsket), vesiperhoset ja perhoset. Huomionarvoista tutkimuksessa on, että lepakon ravintokohteet on mahdollista määrittää lajitasolle ulosteista. Pelkkää morfologiaa käyttäen lajitason määrittäminen olisi mahdotonta, sen verran vähän hyönteisistä on jäljellä lepakon ruoansulatuksen jälkeen.

Edellä mainittu FINBoL-hanke on ollut Oulun yliopiston eläinmuseon intendentin Marko Mutasen johtama. Minullakin on ollut onni osallistua hankkeeseen, ja siitä on ollut suurta hyötyä. Olen käyttänyt hankeen avulla aikaan saatuja tuloksia kahden tieteelle uuden vaaksiaislajin kuvauksessa (Pilipenko ym. 2012, Salmela ym. 2014). Näitä kahta julkaisua lukuun ottamatta hankkeet tulokset ovat jääneet hyödyntämättä, ja vaaksiaisten parissa tehty työ jäi lojumaan BOLDin tietokantaan. Pitkästä aikaa kirjauduin BOLDiin katsomaan mitä aineisto pitää sisällään. Alla esitän joitakin havaintoja ja tuloksia, joita on toki pidettävä tässä vaiheessa alustavina.

• Sekvensoitavaksi on lähetetty 1176 vaaksiaisyksilöä, joista tuloksena 915 onnistunutta viivakoodia (pituus yli 400 emäsparia, standardipituus on 658 emäsparia). Ylivoimaisesti suurin osa yksilöistä Suomesta (1061), muutamia kymmeniä muualta Euroopasta, Aasiasta tai Pohjois-Amerikasta

• 340 lajia (pääasiassa minun määritysteni mukaan), joista 331 BIN-lajia (Barcode Index Number, ks. Ratnasingham & Hebert 2013). 

• Menetelmä erottaa pääosin eri lajit toisistaan, tai morfologian ja COI vaihtelun mukaan tehdyillä määrityksillä on suuri kongruenssi: lajin sisäinen vaihtelu on pientä (ka 1,48 %, todellisuudessa pienempi, koska mukana luvuissa on joitakin sukutasolle määritettyjä vaaksiaisia [esim. useita Tipula sp., jotka kuuluvat kahteen tai useampaan eri lajiin; BOLD tulkitsee nämä samoiksi lajeiksi ja laskee lajin sisäisen vaihtelun sen mukaan], sekä joitakin ehkä kontaminaatiosta johtuvia virheitä) ja lajien väliset erot melko suuret (keskimääräinen ero lähimpään lajiin 7.16 %) (Kuva 2). Useimmissa tapauksissa Suomesta kerättyjen yksilöiden lajinsisäinen vaihtelu oli erittäin pieni, alle 0,5 %.

Kuva 2. FINBoL-hankkeen puitteissa DNA-viivakoodattujen vaaksiaisten lajin sisäisten (pinkki) ja välisten (turkoosi) erojen jakaumat. Divergence % (x-akseli) on laskettu K2P-mallia käyttäen.

Kuva 3. Ote suvun Prionocera (heimo Tipulidae) Neighbour Joining (NJ)-puusta. Neljän erillisen ja "hyvän" lajin ryhmä (subserricornis - woodorum) tulkitaan BOLDin analyysityökalun mukaan samaksi lajiksi (tai BIN-ryhmäksi).

Mielenkiintoisia havaintoja

• Vaaksiaiset, joilla poikkeavan suuri lajinsisäinen ero Suomesta kerättyjen yksilöiden välillä (kaksi BIN:a samalle lajille, eli BOLDin analyysityökalun mukaan kyseessä voi olla kaksi eri lajia): Ormosia lineata, Cheilotrichia neglecta, Dicranota gracilipes, Limonia badia, Rhipidia maculata, Dicranomyia mitis ja Nephrotoma flavescens. Näistä Rhipidia maculata on ehkä mielenkiintoisin, koska ero kahden sekvensoidun yksilön välillä on hyvin suuri, 10 %, muissa tapauksissa erot ovat pienemmät (2,2,- 3,5 %), mutta silti yli tavanomaisen lajinsisäisen vaihtelun. 

Dicranomyia mitis on tapaus erikseen: minun BOLDiin lähettämät "mitis"-yksilöt eivät ole edes toistensa läheisimmät taksonit (ero peräti 54 %). Dicranomyia mitis-ryhmä on erittäin vaikea ja sisältää useita kuvaamattomia eurooppalaisia lajeja. Ormosia lineata-lajin yksilöt on kerätty samalta paikalta, samoin Limonia badia-lajin. En pitäisi todennäköisenä, että näissä tapauksissa olisi jotain taksonomista häikkää, eli piilolajeja. Nephrotoma flavescens-lajin tapauksessa on kolme yksilöä, joista kaksi ovat identtisiä. Kolmas yksilö on hieman epätyypilliseltä paikalta kerätty naaras (Someron Torronsuo), ja kyseessä voi olla väärä määritys tai tuntematon laji. BOLDin tietokannasta tehdyn haun perusteella joku muu on kuitenkin määrittänyt kaksi identtistä haplotyyppiä (eli samaa kuin minun naarasyksilöni Torronsuolta) lajiin N. flavescens. Suvun Nephrotoma taksonomia tunnetaan eurooppalaisten lajien suhteen erittäin hyvin, joten uuden lajin löytyminen tästä ryhmästä olisi lähes sensaatio; ehkä lisäselvittely olisi kuitenkin paikallaan. Cheilotrichia neglecta lajista on kaksi yksilöä, toinen Turusta ja toinen Kauhajoelta. Yksilöt voisi nyt vähintään ottaa tarkempaan syyniin ja etsiä mahdollisia morfologisia eroja niiden väliltä. Rhipidia maculata-lajin suuri lajin sisäinen ero perustuu kahteen yksilöön, jotka on kerätty Tervolasta ja Rautavaaralta. Kaksi muutakin yksilöä oli lähetetty BOLDiin, mutta niiden sekvensointi veti vesiperän. Muistan itse urani alkuvaiheissa huomanneeni pieniä eroja tämän lajin yksilöissä, mutta kuittasin sen silloin normaalina vaihteluna. Lisäyksilöitä on saatava sekä skoopin alle että viivakoodattavaksi. Dicranota gracilipes-lajin tapauksessa eroavat yksilöt ovat levinneisyyden ääripäistä, Käsivarren Lapista ja Pohjan Fiskarsista. Ero voi johtua siitä, että laji on levittäytynyt Suomeen jääkauden jälkeen kahdesta eri refugiasta ja geneettinen ero on muisto lajin vetäytymisestä erillisille "talvehtimisalueille".  

• Vaaksiaiset, joilla suuri lajinsisäinen ero Euraasiasta ja Pohjois-Amerikasta kerättyjen yksilöiden välillä (samoin kuin edellä, BOLD ehdottaa kahta eri BIN-tunnusta samalle lajille). Dicranomyia ponojensis, Cylindrotoma distinctissima, Limonia nubeculosa ja Dicranomyia halterata.

Esimerkiksi lajilla C. distinctissima lajin sisäinen vaihtelu on keskimäärin 0,34 % (min 0, max 2,6%, n=29, yksilöitä Suomesta, Liettuasta, Kaukasukselta, Tatarstanista ja Venäjän Kauko-Idästä, mukaan lukien C. borealis joka on todennäköisesti distinctissima-lajin synonyymi). Pienin etäisyys euraasialaisen ja pohjois-amerikkalaisen yksilön välillä on 4,2 %. On vaikea sanoa, pitäisikö tämä ero tulkita lajien väliseksi eroksi vai lajin sisäiseksi vaihteluksi. Ehkä nykyinen käytäntö, jossa amerikkalaisia yksilöitä pidetään omana alalajinaan (C. distinctissima americana) on hyvä. Pitäisin mahdollisena, että euraasialaiset ja amerikkalaiset populaatiot eivät ole olleet yhteydessä viimeisimmän jäätiköitymisen aikaan, jolloin maasilta yhdisti mantereet. Eri mantereiden populaatiot ovat kenties viimeksi olleet yhteydessä miljoonia vuosia sitten, ja tänä aikana populaatiot ovat väkisinkin erilaistuneet.

• Pienet lajien väliset erot (kaksi tai useampia eri lajeja, joilla sama BIN): Ormosia pseudosimilis ja O. ruficauda, Dicranomyia didyma ja D. fuscinota, Diogma caudata ja D. glabrata, Prionocera subserricornis, P. turcica, P. abscondita  ja P. woodorum, Erioptera pederi ja E. lutea, Ctenophora guttata ja C. pectinicornis.

Näissä kaikissa tapauksissa lajit klusteroituvat NJ-puussa (Kuva 3) omiksi ryhmikseen, mutta lajien väliset erot ovat sen verran pienet, että BOLD tulkitsee ne samoiksi lajeksi. Kaikki lajit ovat myös sellaisia, joiden aseman suhteen ei ole taksonomista epäselvyyttä. Tämä Prionocera-ryhmä on mielenkiintoinen, koska siinä peräti neljä lajia tulkitaan yhdeksi. Esimerkiksi lajien P. turcica ja P. abscondita välillä ero on 0,77 % (pienin ero) ja lajien P. abscondita ja P. subserricornis 1,24 % (suurin ero).

• COI ei erottele lajeja, tai lajit jakavat saman DNA-lajitunnisteen, eli lajit ovat sekaisin NJ-puussa vailla mitään säännönmukaisuutta: Metalimnobia tenua & M. quadrinotata, Dicranomyia caledonica & D. stylifera, Tipula moesta-ryhmä (3 lajia), Tipula hortorum ja T. nubeculosa.

Näistä lajipareista taksonomisesti ongelmallinen on ainostaan M. tenua ja M. quadrinotata, koska lajien väliset morfologiset erot ovat erittäin pienet. Mahdollinen syy sille, miksi COI ei erottele lajeja on ehkä ns. introgressio, eli geenejä on siirtynyt lajien välillä.

Muita havaintoja

Tipula nodicornis: siperialainen alalaji (T. n. platyglossa) voisi olla oma lajinsa, sillä ero lajien välillä on 9 %. Olin tehnyt joitakin vääriä määrityksiä, mutta onneksi aika pienen määrän, yhteensä viisi kappaletta (Erioptera tordi on ehkä vain sordida, yksi Limonia phragmitids yksilö on ehkä stigma, Nephrotoma quadristriata lienee lunulicornis ja yksi Tipula montium naras lienee coerulescens). Harvinainen, vuonna 2012 kuvattu Tipula recondita määrittyi DNA-lajitunnisteen perusteella Kolarista, olin onneksi laittanut oudon näköisen naarasyksilön mukaan analyyseihin. Tipula pauli löytyi maalle uutena lajina Turun Piipanojalta ja harvinaisesta Tipula jutlandica-lajista löytyi ensimmäinen varma naarasyksilö. Lisäksi Jaroslav Stary määritti kaksi Suomelle uutta lajia DNA-lajitunnisteiltaan poikkeavista yksilöistä (Dicranophragma adjunctum, Eloeophila mundata). Turun Piipanojalta löytyi useampi yksilö Molophilus-lajia, joka ei ole mikään Suomesta tunnettu laji; harmi vain, että kaikki yksilöt ovat naaraita, niiden määritys morfologian perusteella on mahdotonta. Samalta paikalta keräsin myös Rhypholophus toukkia, jotka eivät DNA-lajitunnisteen perusteella kuulu kumpaankaan Suomesta tunnettuun lajiin R. varius tai R. haemorrhoidalis.

Mitä seuraavaksi?

Tässä olisi hyvä aineisto käsiteltäväksi ja jalostettavaksi, ja tietysti hieman täydennättäväksi. Itselläni ei ole aikaa eikä tarvetta yksinäni värkätä aineistoa julkaisuksi saakka.Tarjoaisin tästä esim. opinnäytetyötä jollekin halukkaalle tyypille. Hieman lisää dataa joistakin yllä mainituista ongelmallisista tapauksista, ehkä tuman geenien sekvensoimista, morfologisten erojen etsimistä ja muuta sellaista. Ota yhteyttä, jos työläs mutta palkitseva tutkimusaihe kiinnostaa. Ja jos saat hankituksi toisen ohjaajan, joka ihan oikeasti tietää jotain molekyylisystematiikasta, toisin kuin minä.

Harvinaisuus

Vuonna 2009 pidin yhtä Malaise-hyönteisrysää Kittilän Iso Mustavaarassa (Kuva 1a). Kortteerissani Levillä poimin aineistosta sääskiä talteen ja huomioni kiinnittyi yhteen isovaaksiaiseen. Koska halusin tyydyttää uteliaisuuteni, laitoin otuksen heti petrimaljalle ja edelleen mikroskoopin alle. Jokin suvun Tipula alasuvusta Pterelachisus, mutta oudolle näytti. Koska kirjallisuutta ei ollut mukanani, en voinut yrittää määrittämistä sen pidemmälle. Myöhemmin syksyllä palasin asiaan ja useiden mutkien, kirjallisuuden penkomisen, sähköpostien ja yksilöiden lainaamisen kautta tulin vakuuttuneeksi että kyseessä on tieteelle uusi laji. Vaaksiainen sai nimensä Tipula recondita (Kuva 1b) vuonna 2012, yhteisjulkaisuna sarjassa ZooKeys (Pilipenko ym. 2012). Tämä laji tunnetaan toistaiseksi vain Suomen Lapista ja Venäjän Kaukoidästä. Koska holotyyppiksi valittiin Kittilästä kerätty koiras, on Iso Mustavaara lajin locus typicus, tyyppilokaliteetti. Etanoliin säilötty holotyyppi on sijoitettu Hollannin Leidenin Naturalis-museoon. Lajin kuvauksen jälkeen huomasin, että lajista on toinen kotimainen havainto DNA-lajitunnisteen perusteella myös Kolarista.

Kuva 1. a) Kittilän Iso Mustavaara, isovaaksiaisen Tipula (Pterelachisus) recondita Pilipenko & Salmela, 2012 tyyppilokaliteetti. Vuonna 2009 tästä Malaise-rysästä löytyi kolme koirasyksilöä. Näiden koiraiden lisäksi Suomesta tunnetaan yksi naaras Kolarin Lahosaajosta. Suomen Lapin lisäksi laji on tunnettu Venäjän Kaukoidästä. (kuva J. Salmela) b) Venäjältä kerätty koirasyksilö (kuva V. Pilipenko). 

Mikä Tipula recondita-lajissa on niin ihmeellistä? Kyllähän tieteelle uusia sääskiä löytyy Euroopasta joka vuosi. Tämä T. recondita on kuitenkin isovaaksiainen (heimo Tipulidae), jonka siiven pituus on noin 12 mm – ei siis mikään millin - kahden mittainen pikkuotus. Pohjoiset isovaaksiaiset ovat lisäksi melko hyvin tunnettuja, ainakin jos niitä verrataan moniin muihin sääskiheimoihin. Fennoskandia ja osittain myös entinen Neuvostoliitto ovat hyönteislajistoiltaan parhaiten tunnettuja maailmassa, alan tutkijoita on heilunut metsissä ja soilla 1700-luvulta alkaen. Toisin sanoen taustalla on ollut pyyntiponnistusta jo satojen vuosien ajan. Tipula recondita kuitenkin vältteli erilaisia ansoja, haaveja ja kerääjien tarkkoja silmiä kesään 2006 asti, jolloin Valentin Pilipenko keräsi muutaman yksilön Venäjältä.

On pari seikkaa jotka selittävät lajin myöhäistä havaitsemista. Laji näyttäisi olevan pohjoinen havumetsälaji, ainakin meillä Fennoskandiassa, ja itäinen. Etelässä on aina ollut enemmän hyönteistutkijoita kuin vaikkapa Kainuussa, Norrbottenissa tai Ruijassa. Tästä syystä lajien havainnointi Pohjoismaiden eteläisissä osissa on ollut tehokkaampaa kuin pohjoisessa. Toisekseen monet meillä eteläiset lajit ovat yleislevinneisyydeltään eurooppalaisia; näitä lajeja tavataan esimerkiksi Brittein Saarilla ja Keski-Euroopassa, joissa kaksisiipistutkimuksella on pitkät perinteet. Pohjoisen Suomen lajistossa on selvästi enemmän varsinaisia taigalajeja jotka tyystin puuttuvat Keski-Euroopasta. Monien itäisten havumetsälajien kuvaukset onkin tehty huomattavasti lähempänä historiassa kuin vastaavien ”länsilajien”. [esimerkkejä: Ctenophora nigriceps Tjeder, 1949 vs. C. guttata Meigen, 1818; Prinocera chosenicola Alexander, 1945 vs. P. pubescens Loew, 1844; Tipula octomaculata Savchenko, 1964 vs. Tipula pabulina Meigen, 1818] Näkisinkin että Tipula recondita-lajin pohjoisuus ja itäinen yleislevinneisyys ovat molemmat laskeneet havaitsemistodennäköisyyttä ja näin ollen myöhentäneet kuvausvuotta.

Pohjoismaiden pohjoisissa osissa on kuitenkin kerätty hyönteisiä, vaaksiaisia niiden joukossa, parin viime vuosisadan aikana. Voisiko T. recondita olla uustulokas maamme lajistossa? Se ei ole todennäköistä. Suomelle uudet tulokkaat, mikäli niiden leviäminen ei ole ihmisen avustamaa, havaitaan usein eteläisimmästä Suomesta. Esimerkiksi monet perhoset on ensi kertaa havaittu Hankoniemeltä tai Kaakkois-Suomesta, ja lajit ovat myöhemmin saaneet jalansijan laajemminkin etelästä. Onkin oletettava, että T. recondita on ollut täällä jo tuhansia vuosia, ehkä yhtä kauan kuin kuusi on ollut Lapissa. Laji lienee vain niin harvinainen, että se on jäänyt havaitsematta. Eikä laji välttämättä ole edes erityisen harvinainen. Kukaan vain ei ole koskaan aikaisemmin osunut oikealle paikalle oikeaan aikaan. Lajilla voi olla pienet paikalliset populaatiot, huono havaittavuus käyttäytymisestä johtuen (ei päädy helposti pyydyksiin tms.) tai laji voi tarvita jotain harvinaista resurssia. Kittilän locus typicus on upea boreaalinen, kalkkivaikutteinen lehto jossa on paljon erilaista lahopuuta. Vastaavia lehtoja on toki muuallakin Lapissa, mutta ei missään kovin yleisinä. Kolarin löytöpaikka on Lahosaajo, Hylocomnium (metsäkerrossammal)-Myrtillus (mustikka) tyypin vanhaa kuusikkoa, ei ole palanut ainakaan satoihin vuosiin, eikä sitä ole koskaan hakattu. Paikan on tehnyt kuuluisaksi METLAn tutkija Juha Siitonen (Siitonen 1994). Laji lienee riippuvainen lahopuusta, vanhoista kuusimetsistä tai lehtometsien maaperästä. Näin ainakin siinä valossa mitä muista saman alasuvun lajeista tiedetään.

Voisiko Tipula recondita-vaaksiaisen todellista levinneisyyttä jotenkin ennustaa? Otetaan esille vaikkapa kartta näsiän levinneisyydestä Suomessa (www.luomus.fi/kasviatlas) ja pidetään sitä korvikemittana lehtojen esiintymisestä. Tämän lehtokasvin esiintyminen pohjoisessa on epäyhtenäistä, näsiää tavataan lähinnä vain lehtokeskuksista (Lapin Kolmio, Kuusamo, Keski-Lapin vyöhyke, erityisesti Kittilä). Jos oletetaan, että Tipula recondita puuttuu Lapin kolmiosta (Lounais-Lappi Kolarista etelään), voisi tämän vaaksiaisen levinneisyysalue olla kokonaisuudessaan n. 20 000 km². Mikäli lajin levinneisyys ulottuu myös Lounais-Lappiin, voisi levinneisyysalue kattaa n. 47 000 km² (n.s. extent of occurrence). Metsätilastollisen vuosikirjan (2009) mukaan Lapin eteläosassa (kolme pohjoisinta kuntaa pois lukien) lehtoja on 90 km² ja lehtomaisia kankaita 560 km². Pohjois-Pohjanmaalla vastaavat luvut ovat 220 ja 600 km². Jos nämä kaikki summataan yhteen saadaan lajille mahdollisesti sopivan elinympäristön kokonaispinta-alaksi 1470 km². Mikäli T. recondita olisi vanhojen metsien spesialisti, lehdoista viis, olisi sille jäljellä pohjoisboreaalisella vyöhykkeellä vanhaa, yli 140-vuotiasta, metsää noin 7200 km² (Nämä luvut ovat vastaavasti area of occupancy).

Oleellista on se että erilaisin oletuksin lajin ekologiasta voidaan tehdä sivistyneitä arvauksia lajin levinneisyydestä. Näillä lukuarvoilla on merkitystä lajin uhanalaisuutta arvioitaessa. Koska vaaksiainen tunnetaan kahdelta paikalta, voisi se periaatteessa täyttää vaarantuneen lajin (VU) kriteerit (D2-kriteeri, ks. Rassi ym. 2010). Toisaalta mahdollisia esiintymispaikkoja voi olla reilusti tätä enemmän ja lajin löytyminen uusilta paikoilta söisi pois uskottavuuden tältä kriteeriltä. Mutta jos laskelma esiintymisalueesta (1470 km²) pitäisi kutinsa, voisi laji upota kriteerin B2a perusteella vaarantuneeksi, koska esiintymisalue on alle 2000 km² ja esiintymisalue on todennäköisesti voimakkaasti pirstoutunut. On kuitenkin huomattava, että uhanalaisarvioinnissa esiintymisalue lasketaan lajin asuttamien 2 x 2 km ruutujen pinta-alana.

Miten tämä yhden lajin harvinaisuus sopii osaksi suurempaa kokonaisuutta? Harvinainen on yleisen vastakohta, mutta missä kohtaa runsausjakaumaa yleinen muuttuu harvinaiseksi? Yhtä oikeaa vastausta ei ole, mutta esimerkiksi Kevin J. Gaston (1994) on esittänyt että 25 % yhteisön lajeista voisi luokitella harvinaisiksi. Toisaalta Deborah Rabinowitzin (1981) mukaan on kahdeksan erilaista yleisyysluokkaa, joista ainoastaan yhdistelmä i) suuret paikalliset populaatiot, ii) laaja levinneisyys ja iii) esiintyminen erilaisissa habitaateissa ei ole millään tapaa harvinainen; näin ollen eriasteisia harvinaisuuden muotoja olisi seitsemän. Tipula recondita on ehdottomasti harvinainen kahden tekijän suhteen (pienet paikalliset populaatiot ja kranttu elinympäristön suhteen), mutta lajin kokonaislevinneisyys (Palearktinen taiga) on ilmeisen laaja.

Maastamme tunnetaan 115 isovaaksiaislajia. Lajiston yleistuntemus on melko hyvä, eikä maalle uusien lajien löytäminen ole enää erityisen helppoa. Fennoskandian kokonaislajimäärä on 137, ja onkin varmaa, että ainakin muutamia Suomesta entuudestaan havaitsemattomia lajeja jossain kiveliöissä piileskelee. Suomen isovaaksiaisten runsausjakauma (Kuva 2) sopii melko hyvin lognormaliin malliin, joskin harvinaisia lajeja on siihen nähden hieman liikaa. Näitä erittäin harvinaisia lajeja, joista on havainto vain yhdeltä kohteelta, on yhteensä 11. Lajeja, joita on kymmeneltä tai vähemmältä kohteelta, on yhteensä 42 (37 % kokonaislajimäärästä). Lisäpyynnin myötä osa näistä harvinaisista lajeista muuttuisi yleisiksi. Esimerkiksi koskisorjakirsikäs (Dolichopeza nitida, 5 paikkaa) esiintyy taatusti melko yleisenä Itä-Suomen ja Lapin virtavesillä, kuin myös purosahakainen (Prionocera woodorum, 5 paikkaa). Lisäksi eräät lajit ovat takuulla oikeasti harvinaisia. Esimerkiksi juovajalokirsikäs (Ctenophora flaveolata) on tammi- ja pyökkimetsien laji ja lienee mahdollisesti hävinnyt maastamme. Laji on suurikokoinen ja näyttävä pistiäismatkija, siitä olisi melko varmasti havaintoja muiden kuin kaksisiipisistä kiinnostuneidenkin taholta. Samoin arktinen mallanniittykirsikäs (Nephrotoma lundbecki) lienee tavattavissa vain Käsivarren Lapista Kölivuoriston alueelta. Onkin todennäköistä, että T. recondita ei kuulu tämän runsausjakauman harvinaisimpaan huippuun, vaan lajin populaatioita olisi löydettävissä Lapin ja Kuusamon vanhoista metsistä, mahdollisesti melko laajalta alueelta.  

Kuva 2. Suomen vaaksiaisten runsausjakauma (pylväät), esitettynä niin sanotulla ”Preston plot”-tavalla. Runsausluokat (x-akseli) ovat 2-kantaisen logaritmisen asteikon mukaisia ja y-akselilla on lajimäärä. Kuva perustuu heimon Tipulidae lajien tunnettuihin esiintymämääriin Suomessa, ei populaatio- tai pyydyskohtaisiin runsauksiin. Käyrä kuvaa lognormaalin mallin mukaista runsausjakaumaa.

Pidänkin varmana, että monen isovaaksiaisen harvinaisuus on liioiteltua, tai päätelmä harvinaisuudesta perustuu huonoon tietoon. Tieto lajien ekologiasta ja levinneisyydestä olisi saatava paremmaksi, jotta lajiston seurannat ja uhanalaisuuden arvioinnit olisivat järkevällä pohjalla. Olen huomannut, että vaaksiaiset kiinnostavat mm. monia luontovalokuvaajia ja hyönteisharrastajia. Lajitason määrityksen suhteen monella seinä nousee heti pystyyn, koska kirjallisuus on melko vaikeasti saatavissa ja hajallaan. Suomen tai Fennoskandian lajiston kattava määrityskirja olisi saatava markkinoille, koska hyvät kirjat nostavat oleellisesti harrastajien määrää ja tietämystä lajistosta (esim. Sami Karjalaisen ”Suomen sudenkorennot” tai Teemu Rintalan ja Vexi Rinteen ”Suomen luteet”). Tekijä vain puuttuu.

Viitteet:

Gaston KJ (1994) Rarity. Chapman & Hall.

Pilipenko V, Salmela J, Vesterinen E (2012) Description and DNA barcoding of Tipula (Pterelachisus) recondita sp. n. from the Palaearctic region (Diptera, Tipulidae). ZooKeys 192: 51-65. doi: 10.3897/zookeys.192.2364

Rabinowitz, D. 1981. Seven forms of rarity. sivut 205-217 in The Biological aspects of rare plant conservation. H. Synge (toim.). Wiley.

Rassi P. ym. (toim.) (2010) Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus.

Siitonen J (1994) Decaying wood and saproxylic Coleoptera in two old spruce forests: a comparison based on two sampling methods. Annales Zoologi Fennici 31: 89-95.

Luonnontilaisuus

Limhamnin kalkkikaivos

Oli lähestulkoon kuuma alkukevään päivä. Istuin emeritus professori Bo-W. ”Bosse” Svenssonin kyydissä Skoonessa, Malmön kaupungin laidalla lähellä merta. Bosse kääntyi hiekkatielle ja aukaisi ison portin kaivoksen laidalla. Pian olimme 50 metriä merenpinnan alapuolella, kuuluisassa Limhamnin kalkkikaivoksessa. Kalkki, jota paikalta louhittiin suuressa mitassa 1860-luvulta alkaen, on peräisin n. 60 miljoonan vuoden takaa paleoseenikaudelta. Menneestä elämästä ovat merkkeinä fossiilit, joukossa mm. krokotiileja ja haita. Suomalaisen silmään alue näytti alkuunsa hemmetin suurelta hiekkakuopalta, kaivoksen pinta-ala on sentään 100 hehtaaria. Puita ei ollut juuri missään, kasvillisuus koostui lähinnä matalista pensaista. Länsilaidalla oli pari isompaa lampea ja järviruokovaltainen kosteikko. Yleisilme oli kuitenkin paahteinen, kuiva ja karu. Kun nousimme autosta ja kävelimme kohti lampia, Bosse kertoi että kaivoksesta pumpataan jatkuvasti vettä pois. Ilman pumppaamista kaivos täyttyisi pohjavedestä ja paahteisen kaivoksen pohjan tilalla olisi tekojärvi. Kaivoksen jyrkillä reunoilla oli useita tihkupintoja, joissa vallitsivat lehtisammalet ja leväkasvustot. Lampien välissä virtasi lähdepuro jota ympäröi nuorehko koivu- ja pajumetsikkö. Lahopuuta oli jonkin verran, mutta ohutlaatuista sorttia. Puiden välistä pilkotti valkoisesta kankaasta valmistettu Malaise-pyydys. Bosse vaihtoi pyydyksen korkeimmalla kohdalla olevan keräyspurkin, kävelimme muutaman kymmenen metrin matkan toiselle pyydykselle, näimme sinisuohaukan ja lähdimme kohta paluumatkalle.

Kaivosalueen vedet ovat emäksisiä, pH huitelee yli kahdeksan lukemissa. Vesiä luonnehtii myös korkea johtokyky ja meren läheisyydestä johtuen paikoin korkea kloridipitoisuus. Kaivokselta on löydetty useita uhanalaisia lajeja kuten viherkonna (Bufo viridis), matalapernaruoho (Sisymbrium supinum) ja maakiitäjäinen Chlaenius vestitus. Uhanalaisia ja silmälläpidettäviä myrkkypistiäisiä on eräässä kohdennetussa selvityksessä havaittu 15 lajia. Kaivos kuuluu Euroopan Unionin laajuiseen Natura 2000-verkostoon ja on kaupungin omistama suojelualue.

Limhamnin kalkkikaivoksen länsipääty. Lammen takana pystysuoralla rinteellä näkyy tihkupinta. Lammet ovat syviä ja vesi on puhdasta pohjavettä. Tarinan mukaan lammissa elää jättisuuria ankeriaita, joita sinne on joskus istutettu! Kuva J. Salmela 4/2010.

Bosse oli pitänyt yhdessä Lundin museon ötökkäjengin kanssa täällä kahta Malaise-rysää yhden vuoden putkeen. Suomessa ei ole järkeä jättää telttamaista Malaisea pyytämään talveksi, ainakaan pohjoisessa, lumen paino tekisi pyydykselle niin sanotusti hallaa. Malmön leveyksillä ei ole näitä ongelmia, kiitos lauhkean ilmaston. Museon henkilökunta oli eritellyt pyydysaineiston lahko- ja heimotasolle. Olin kiihkoissani, koska minulle oli luvattu vaaksiaiset. Purkit olivat täynnä tavaraa, mikä on yleensä hyvä enne. Vapaaehtoistyönä määritin aineiston melko pian kun palasin Suomeen, ja saman vuoden heinäkuussa olin lähettänyt käsikirjoituksen hyönteistieteelliseen sarjaan Norwegian Journal of Entomology. Juttu hyväksyttiin ja julkaistiin (Salmela 2010). Määrittämäni aineisto koostui yli 2600 yksilöstä ja 69 lajista (67 vaaksiaista ja kaksi kummitussääskeä, heimo Ptychopteridae). Löysin kaksi Ruotsille uutta lajia, joista toinen oli sivumennen sanoen aineiston viidenneksi runsain laji. Hieman myöhemmin sain vielä määritettäväkseni vuonna 2007 kerätyn purkin pohjan, jossa oli 18 kaivokselle uutta vaaksiaislajia, siis sellaisia joita ei löytynyt vuoden 2009 materiaalista. Tässäkin pienemmässä aineistossa oli yksi Ruotsille, ja samalla Fennoskandialle, uusi vaaksiainen (Salmela 2011).   

Ei ole epäilystäkään etteikö Limhamnin kaivos olisi luonnonsuojelullisesti arvokas. Se voi olla jopa yksi arvokkaimmista paahde-, kosteikko- ja pienvesiympäristöistä ainakin eteläisen Skandinavian mittakaavassa. Vaaksiaisilla mitattuna lajimäärä on korkea ja lajistossa on useita harvinaisia lähdelajeja, kalkinsuosijoita ja murtovesilajeja. Kaivoksen toiminta lakkasi 1994 ja siitä lähtien eliöstö on saanut kehittyä rauhassa. On kuitenkin varmaa, että kaivokselle on kolonisoitunut esimerkiksi lähdelajistoa heti kun louhinta on leikannut pohjavedenpinnan tason ja paikalle on muodostunut lähdepurkauma. Limhamnin kaivos on eräänlainen lähdelajiston perinnebiotooppi, tai ehkä oikeammin teollisuusbiotooppi, ihmisen toiminnan seurauksena tahattomasti syntynyt elinympäristö. Kenenkään sementtitehtaan pampun tai kaivoksen johtajan mielessä tuskin on ollut lajimäärän maksimointi tai minkäänlainen elinympäristön hoito. Lähteiköt, lammet ja kalkkiarot eivät olisi muodostuneet ilman määrätietoista teollista toimintaa.

Lajilistaa silmäillessäni voin todeta, että lajisto on runsas ja lähteikölle hyvinkin edustava. Ongelma vain on, että Ruotsista tai Tanskasta ei löydy vertailukohtaa, samalla tavalla kerättyä aineistoa samasta eliöryhmästä. Minun on siis mahdoton ilman referenssiä mihinkään luonnontilaiseen lähteikköön sanoa miten epätavallinen tai tavallinen yhteisö paikalle on muodostunut. On hyvinkin mahdollista, että lajisto on voimakkaasti muuttunut vuosikymmenien saatossa. Paljailla tihkupinnoilla on ensin ehkä ollut vain levää ja vasta myöhemmin sammalta; eräät lajit ovat alustan muuttumisen myötä runsastuneet ja toiset taantuneet. Lajisto voi olla niin sanotussa epäharmoniassa, eli tietyn tyyppiset lajit ovat yliedustettuina ja toiset puuttuvat. Epäharmonia on tyypillinen ilmiö saarimaantieteessä, koska tietyt huonosti dispersoivat eliöryhmät (esim. sammakkoeläimet, suuret nisäkkäät) puuttuvat valtamerten saarilta. Kalkkikaivoksen nykyinen yhteisö voi koostua lajeista, joiden levittäytymiskyky on hyvä. Kaivoksen elinympäristöt ehkä vielä odottavat (kymmeniä tai satoja vuosia, ehkä enemmän) kaikkein hitaimpia levittäytyjiä. Limhamnin tapauksessa on merkille pantavaa että isot petomaiset vaaksiaiset (heimo Pediciidae) puuttuvat lähes tyystin; boreaalisella vyöhykkeellä nämä ovat poikkeuksetta runsaita lähteissä. On tietysti vaikea sanoa johtuuko petovaaksiaisten puuttuminen epäharmoniasta vai paikallisista olosuhteista. Ainakin Pohjois-Saksan lähteiköillä petovaaksiaiset ovat tavallisia (Lehmann & Reusch 2009), mutta tietyt petovaaksiaiset näyttävät joko puuttuvan tai olevan vähemmän runsaita lähteiköillä joilla on korkea pH ja sähkönjohtokyky (Salmela 2005).

Iijoen latvapurot

Neljä päivää ja neljäkymmentä kohdetta, kymmenen per päivä. Helppo homma, kyllä tuon määrän Malaise-pyydyksiä asettaa päivässä. Näin ajattelin, mutta ensin olisi kannattanut katsoa karttaa tarkemmin. Tutkimuspurot, joka osuivat Iijoen latvoille Taivalkosken, Pudasjärven, Puolangan ja Suomussalmen kuntien alueella, eivät sijainneet ihan toistensa vieressä. Ajomatkaa kertyi melkoisesti loputtoman tuntuisia metsäautoteitä kaahatessa. Tutuiksi tulivat Näljänkä, Puhos, Metsäkylä, Vattukuru, Sarvikiima ja muut mielikuvitusta herättävät paikannimet. Ihme kyllä, pysyimme tutkimusapulaisen kanssa aikataulussa ja saimme pystytettyä pyydykset purovarsille noina neljänä päivänä. Päivät vain sattuivat venymään 14 tai 16 tunnin mittaisiksi.

Syväoja Taivalkoskella, lähellä Posion rajaa. Luonnontilaltaan melko voimakkaasti muuttunut 2-luokan latvapuro. Viidenkymmenen tutkitun puron joukossa toiseksi lajirikkain paikka, 52 havaittua rantavyöhykkeen sääskeä. Kuva J. Salmela 6/2006.

Professori Timo Muotka ja intendentti Risto Virtanen Oulun yliopistosta olivat pyytäneet minut mukaan tutkimushankkeeseen, jonka tarkoituksena oli verrata Iijoen latvapurojen eliölajistoa luonnontilaltaan vaihtelevilla kohteilla. Tutkimus perustui Pirkko-Liisa Luhdan ja kumppaneiden mittavaan pohjatyöhön, jossa oli kävelty satoja purokilometrejä (tarkalleen 925 km) ja arvioitu luonnontilaisuutta (Hyvönen ym. 2005). Vain pieni osa, kaksi prosenttia, kaikista latvapuroista oli luonnontilaisia. Luonnontilaisia puro-osuuksia oli sentään enemmän, 22 % kaikista puro-osuuksista. Latvapurojen luonnontilaa heikentäviä tekijöitä Iijoella ovat valuma-alueen ojitukset, uoman perkaukset ja rantapuuston hakkuut. Ojitus on vaikuttanut ennen kaikkea kiintoaineksen lisääntyneenä määränä: jopa 40 prosentilla purojaksoista oli havaittavissa puroon kulkeutunutta mutaa ja hiekkaa. Suurimmat muutokset on tehty 1950-70-luvuilla, ojituksen hulluina vuosina. Rehevöitymistä tai veden laadun heikentymistä on havaittu alle viidellä prosentilla purojaksoista. 

Timo ja Risto jakoivat purot viiteen eri luokkaan, jotka olivat käytännössä samat kuin Hyvösen ja muiden jaottelussa (alimmat luokat nolla ja yksi yhdistetty). Luokka viisi on täysin luonnontilainen ja ykkönen luonnontilaltaan eniten muuttunut, loput jotain siltä väliltä. Oleellista luokittelussa on se, että se perustuu maastossa silmämääräisesti havaittuun tilanteeseen sekä tietoon valuma-alueen ojituksista. Mitään lajitason tietoja, satunnaisia kalahavaintoja lukuun ottamatta, kartoittajat eivät olleet keränneet.

Valitsimme kahdeksan purojaksoa kustakin luokasta. Tutkittavat purojaksot olivat lähes kaikki melko voimakkaasti virtaavia ja kovapohjaisia. Minun vastuullani oli Malaise-pyydysten asettaminen ja koenta, sekä tiettyjen sääskiheimojen määritys. Vuotta myöhemmin otostettiin kaksi paikkaa lisää kustakin luokasta, joten tutkimuspurojen määrä nousi viiteenkymmeneen. Omien sääskiheimojeni lisäksi pyydyksistä määritettiin vapaaehtoistyönä vesiperhoset ja surviaissääsket. Lisäksi rannoilta ja uomasta on inventoitu ainakin kasvilajisto, piilevät, kalat, pohjaeläimet ja käävät. Aiheesta on toistaiseksi kaksi tieteellistä julkaisua, jotka liittyvät Heli Suurkkukan väitöskirjaan (Jyväsjärvi ym. 2014, Suurkkuukka ym 2014, näissä käsitellään vain akvaattista lajistoa), sekä yksi julkaisu, joka sivuaa kerättyä aineistoa (Yrjänä ym. 2011). Teppo Rämä kunnostautui ja teki käävistä gradun (Rämä 2008) ja itse olen käyttänyt Iijoen latvoilta kerättyä aineistoa hyväkseni erinäisissä taksonomisissa ja eliömaantieteellisissä töissä (Salmela & Autio 2007, 2009, Salmela 2012a,b, Salmela ym. 2012). Seuraavassa kappaleessa esitetyt tulokset perustuvat julkaisemattomiin raportteihini (Rinne ym. 2006, Salmela 2006, 2007), ei vertaisarvioituun julkaistuun tutkimukseen. 

Mitä Malaise-pyydyksillä kerätty aineisto kertoo latvapurojen lajistosta? Ainakin sen, että lajimäärä ei korreloi luonnontilaisuuden suhteen tai luonnontilaisuusluokka on erittäin huono lajimäärän ennustaja. Lajimäärissä ei ole tilastollisesti merkitseviä eroja eri luokkien välillä rantavyöhykkeen sääskillä (vaaksiaiset, perhossääsket, sinkilähyttyset ja eräät muut vähälajiset heimot), surviaissääskillä tai vesiperhosilla. Surviaissääskillä ja rantavyöhykkeen sääskillä kumulatiiviset ja keskimääräiset lajimäärät ovat suurimmillaan luokassa kaksi, vesiperhosilla yhtä suuret luokissa kaksi ja viisi. Yhteisökoostumus ei myöskään ollut yhteydessä luonnontilaisuusluokkaan. Näyttäsi paremminkin sille, että pohjavesivaikutuksen määrä vaikuttaa suuresti lajiston koostumukseen: vahvasti lähdevetiset ovat lajistoltaan tyystin erilaisia kuin pintavesipurot. Monilla lähdevaikutteisilla puroilla mm. purokorvasammal (Jungermannia exsertifolia) esiintyi hyvin runsaana, samoin vuolaiden lähdepurojen perhossääski Berdeniella freyi ja lähteikköjen petovaaksiainen Pedicia straminea. Vuonna 2006 määrittämäni rantavyöhykkeen sääskien kokonaislajimäärä oli 157 lajia, joista viisi oli tuolloin Suomelle uusia lajeja. Iijoen latvojen sääskilajisto on sinänsä mielenkiintoinen sekoitus eteläistä, pohjoista ja itäistä faunatyyppiä, jonka tarkempi analyysi olisi joskus paikallaan. Esimerkiksi Tipula obscuriventris, Prionocera ringdahli ja Gonomyia stackelbergi ovat pohjoisia, eikä lajien populaatioita tunneta näitä puroja etelämpää. Vaaksiaiset Cheilotrichia negleta ja Phylidorea nervosa ovat eteläisiä, Taivalkoskella levinneisyytensä pohjoisella rajalla. Scleroprocta pentagonalis on vaikeammin luokiteltavissa, koska laji tunnetaan meiltä vain Iijoen latvojen kalkkivaikutteisilta puroilta; senkin yleislevinneisyys on eteläinen. Itäisiä havumetsävyöhykkeen lajeja ovat Tipula octomaculata ja Phylidorea umbrarum. Tähän jälkimmäiseen ryhmään kuulunee myös Tipula chonsaniana, joka on kuvattu Pohjois-Koreasta; lajin tunnettu levinneisyyskuva on itäinen ja pirstoutunut, koska lajia on havaittu lähinnä vuoristoista. Iijoen latvoilta laji havaittiin Euroopalle uutena, pääasiassa voimakkaasti muuttuneilta kohteilta (Salmela & Autio 2009). Mainittakoon kuitenkin, että Suurkuukan ja kumppaneiden (2014) tutkimuksen mukaan vesihyönteisten ja sammalten lajimäärät olivat suurimmillaan luonnontilaisissa puroissa, ainoastaan piilevillä ja surviaissääskillä lajimäärät olivat jotakuinkin samoja luonnontilaisuusluokasta riippumatta.

Synteesi

Luonnontilaisuus on jatkumo. Ääripäässä ovat koskemattomat erämaat ja suurkaupunkien asfaltti-, lasi- ja betonikeskustat. Ääripäiden väliin mahtuu kuitenkin paljon sellaisia ympäristöjä, jotka ovat suurestikin ihmisvaikutteisia, mutta monimuotoisuuden kannalta tärkeitä. Esimerkiksi perinnebiotoopit ovat jäänteitä menneestä maataloudesta niittyineen ja laitumineen. Ilman viikatetta tai laidunnusta perinnebiotoopit pusikoituvat ja muuttuvat pian metsiksi. Laidunnus ja niitto pitävät yllä sukkessiovaihetta, josta hyötyvät monet ruohokasvit sekä avointa ja matalakasvuista elinympäristöä tarvitsevat lajit, esimerkiksi sienet ja hyönteiset. Boreaalisella vyöhykkeellä perinnebiotooppien kaltaisia elinympäristöjä ovat luontaisesti lähinnä vain jokivarsien tulvaniityt. Nykyään pienlentokentät, tienpientareet ja puolustusvoimien ampuma-alueet voivat olla tärkeimmät, ja ehkä jopa ainoat elinympäristöt harvinaisimmille keto- ja niittylajeille tai harjumetsien paahdelajeille. Vahvastikin ihmisen muokkaama ympäristö voi olla lajistollisesti rikas ja arvokas. Tärkeintä on aina katsoa suoraan kunkin kohteen tarjoamia resursseja, vailla ennakkoluuloja.  

Limhamnin kaivoksen lähteiköt ovat sataprosenttisen keinotekoisia (itse pohjavettä lukuun ottamatta), mutta niissä on kaikki mitä kalkkia suosiva lähdehyönteinen tarvitsee: vakaa pohjaveden virtaama, sopiva alusta (sammal, levä, kalkkisora), soveliasta sapuskaa (leviä, muita hyönteisiä, kariketta) ja oikeat kemialliset olosuhteet. Samoin Iijoen latvapurojen vesihyönteisillä ja rantavyöhykkeen otuksilla on kaikki mitä ne tarvitsevat: vesi virtaa, on kariketta, on sammalpohjaa. Vaikka pohja olisi vuosikymmeniä sitten ruopattu ja rantapuusto hakattu, ovat useat purot ennallistuneet itsestään. Sammalet ovat palanneet pohjille ja rantojen koivuista ja lepistä putoilee ihanaa lehtikariketta pilkkojien suihin rouskutettavaksi. Joskus asiat voivat olla paremmin kuin ne ensi alkuun näyttävät.

Tietysti minun on tähän saumaan sanottava, että lajiryhmien vasteet luonnontilaisuuden mukaan vaihtelevat suuresti. Esimerkiksi jokihelmisimpukan eli raakun kaltainen pohjaeläin kärsii suunnattomasti liettymisestä, koska piensimpukat kuolevat liian vähähappisessa pohjasedimentissä. Näin ollen monista raakkupopulaatioista on tullut eläviä kuolleita: pitkäikäisenä lajin yksilöitä voi olla paljonkin mutta nuoria raakkuja ei ole yhtään; ilman ennallistamista populaatio ennen pitkää häviää. Iijoen latvojen tutkimuksessa oli havaittavissa myös tietynlainen ”sisäänrakennettu” vinouma, jota on vaikea välttää. Kaikista luonnontilaisimmat kohteet tuppasivat olemaan vaikeasti saavutettavia, rannoiltaan kivikkoisia, karuja ja todennäköisesti sijaitsivat korkeammalla meren pinnasta kuin luonnontilaltaan muuttuneet kohteet. Toisin sanoen näillä vitosluokan paikoilla olisi ehkä alhaisempi lajimäärä vaikka Iijoen valuma-alueella ei olisi koskaan kaivettu yhtään ojaa tai hakattu yhtäkään metsikköä. Näin ollen luonnontilaltaan alhaiset kohteet ovat niitä jotka ovat reheviä ja joiden ojitus on ollut kannattavaa; näillä kohteilla on suurempi biologinen tuottavuus kuin karuilla vitoskohteilla. Tämä luontainen ero kohteiden tuottavuudessa voi itse asiassa selittää enemmän lajikoostumuksen ja lajimäärän vaihtelua kuin luonnontilaisuus konsanaan.

Kirjallisuus:

Jyväsjärvi J ym. 2014: Does the taxonomic completeness of headwater stream assemblages reflect the conservation status of the riparian forest? Forest Ecology and Management 334:293–300. DOI: 10.1016/j.foreco.2014.09.019

Hyvönen S ym. 2005: Puroinventoinnit Iijoen valuma-alueella vuosina 1998-2003. –Alueelliset ympäristöjulkaisut 403: 1-94.

Lehmann K, Reusch H 2009. Short-palped craneflies (Diptera: Limoniidae, Pediciidae) around springs in the lowlands of northern Germany; faunistics and aspects of community structure. Lauterbornia 68: 119-125.

Rinne A, Salokannel J & Salmela J. 2006: Iijoen latvapurojen vesiperhosten (Trichoptera) monimuotoisuus ja yhteisörakenne. 12 s. Raportti Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskukselle.

Salmela, J. 2005: Lapin kolmion lähteiden sääskien ja sammalten monimuotoisuus ja yhteisörakenne. Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto, Bio- ja ympäristötieteiden laitos, 56 s, 3 Liit.

Salmela J 2006: Iijoen latvapurojen sääskilajiston (Diptera, Nematocera) monimuotoisuus ja yhteisörakenne – alustava raportti. 10 s., 2 Liit.

Salmela J 2007: Iijoen latvapurojen sääsket (Diptera, Nematocera) – raportti vuoden 2007 tutkimuksesta. 5 s., 1 Liit.

Salmela, J. & Autio, O. 2007: Redescription of Tipula octomaculata Savchenko, with notes on related holarctic species (Diptera, Tipulidae). –Zootaxa 1527: 53-58.

Salmela J 2009: The subgenus Tipula (Pterelachisus) in Finland (Diptera, Tipulidae) - species and biogeographic analysis. Zoosymposia 3: 255-271.

Salmela, J. & Autio, O. 2009: Tipula moesta Riedel and related species in Finland (Diptera, Tipulidae). Entomologica Fennica 20: 49-55 .

Salmela, J. 2010: Cranefly fauna of Limhamn limestone quarry (Sweden, Malmö) - diversity and faunistics viewed from a NW European perspective. Norwegian Journal of Entomology 57: 44-56.

Salmela, J. 2011: Contribution to knowledge on Swedish crane flies (Diptera, Tipuloidea). –Entomologisk Tidskrift 132 (2): 113-118.

Salmela J 2012a: Biogeographic patterns of Finnish crane flies (Diptera, Tipuloidea). Psyche, article id 913710, 1-20.

Salmela J 2012b: Annotated list of Finnish crane flies (Diptera: Limoniidae, Tipulidae, Pediciidae & Cylindrotomidae). Entomologica Fennica 22: 219-242.

Salmela J, Kvifte G M & More A 2012. Description of a new Psychoda Latreille species from Fennoscandia (Diptera: Psychodidae). Zootaxa. 3313: 34-43.

Suurkuukka H ym. 2014: Woodland key habitats and stream biodiversity: Does small-scale terrestrial conservation enhance the protection of stream biota? Biological Conservation 170:10-19. DOI: 10.1016/j.biocon.2013.10.009

Yrjänä T ym. 2011: Liettyneiden metsäpurojen kunnostaminen. Metsätieteen aikakauskirja 2/2011: 179-186.

  

Hyttysennuste Pohjois-Suomeen

Kymmenen vuoden hyttysennuste Pohjois-Suomeen

Keväällä lumet alkavat sulaa. Lumien sulaminen vaihtelee siten, että Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa lumien sulaminen alkaa aikaisemmin kuin Keski- ja Pohjois-Lapissa. Lumien sulamisen yhteydessä muodostuu alaville paikoille ja vettä hyvin pidättäville maille kuten soille matalia allikoita. Näiden allikoiden kohdalla on valmiiksi pääasiassa edeltävä kesänä munittuja hyttysten munia. Munista kuoriutuu hyttysten toukkia, jotka käyvät läpi täydellisen muodonvaihdoksen. Hyttysten toukat elävät muutaman viikon kunnes koteloituvat. Toukkavaiheen pituuteen vaikuttaa ennen kaikkea lämpötila. Kotelo elää sekin vedessä ja hengittää ilmakehän happea kuten toukatkin. Poikkeuksena ovat erään suvun lajit, jotka ottavat tarvitsemansa hapen putkilokasvien ilmaputkista. Aikuiset hyttyset kuoriutuvat veden pinnalla. Koiraat ovat muuten naaraiden näköisiä, mutta niillä on pitkät sukaset tuntosarvissa ja niiden peräpäässä on niin sanottu hypopygium, josta voisi käyttää suomenkielistä nimeä paritteluelin. Koiraat muodostavat parvia, eräänlaisia soitimia. Naaraat lentävät parven läheltä, koiras ottaa yhden naaraan kerrallaan kiinni ja parittelu tapahtuu jossain muualla kuin lennossa. On mahdollista, että useiden hyttyslajien naaraat pystyvät tuottamaan hedelmöittyneitä munia ilman veriateriaa. Koska hyttyset elävät toukkavaiheen ravintoköyhissä oloissa, ovat niiden naaraat vailla ylimääräistä proteiinia ja jonka voisi käyttää munien tuottamiseen. Tästä syystä veriateria parantaa huomattavasti munien määrää ja laatua. Veren lisäksi hyttyset tarvitsevat hiilihydraatteja joita ne saavat kukkien medestä. Nisäkkäden verta imevät hyttyset paikantavat ateriointikohteensa mm. hiilidioksidin, ihosta erittyvien hajujen, ruumiinlämmön ja liikkeen perusteella. Kesähyttysten naaraat voivat elää useita viikkoja ja voivat nauttia useita veriaterioita. Naaraat voivat tuottaa satoja munia. Munat voivat kellua veden pinnalla tai ne munitaan kausikuivien lammikoiden pohjille. Useilla lajeilla on vuodessa vain yksi sukupolvi mutta on myös lajeja joilla sukupolvia voi olla useita.

Hyttysiä on eniten kesä-heinäkuussa. Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa kesähyttysiä voi olla vaivaksi asti jo kesäkuun alusta alkaen, jos alkukesä on ollut lämmin. Hieman pohjoisempana hyttysiä voi olla runsaasti juhannusviikolta alkaen ja Tunturi-Lapissa viimeistään heinäkuussa. Hyttysiä on eniten siellä missä on niiden lisääntymiselle otolliset olosuhteet, kuten erilaisilla soilla ja muilla kosteikoilla. Hyttysten määrää on vaikea arvioida, koska toiset ihmiset houkuttavat enemmän hyttysiä kuin toiset. Lisäksi ihmisten sietokyky hyttysille vaihtelee. Se mikä on toiselle vähäinen määrä voi toiselle olla tuskastuttavan paljon.

Hyttysistä ei oikeasti pääse eroon. Hyttyset ovat osa normaalia suomalaista luontoa. Niiden toukat ovat petohyönteisten ravintoa ja aikusia syövät sudenkorennot, sammakot, linnut ja lepakot. Hyttyset ovat myös pölyttäjähyönteisiä. Paras keino pärjätä Pohjois-Suomen kesässä hyttysten kanssa on vain hyväksyä ne. Ne ovat siellä ja koittavat jatkaa sukuaan. Käyttäkää pitkähihaisia paitoja, jotka ovat keveitä mutta estävät imukärsän tunkeutumisen epidermikseen. Käyttäkää hattuja, huiveja sekä hyttysharsoja. Valitkaa harson silmäkoko sopivaksi. Sopiva on sellainen, että se estää sekä hyttysten että mäkäröiden pääsyn ihollenne. Jos altistutte puremille vähäistä enempää, sivelkää ihollenne kutiamista helpottavia voiteita. Älkää raapiko ihoanne jotta vältytte tulehduksilta. Ottakaa rennosti ja nauttikaa kesästä, sitä ei Lapissa ainakaan ole liiaksi tarjolla.

Hyttysten määrää on nojatuolista mahdotonta arvioida ja ennustuksista huolimatta paikalliset erot voivat olla suuria. Hyttysiä on Suomessa 38 lajia, joista kaikki eivät ime nisäkkäiden verta. Jokaisella lajilla on hieman toisistaan poikkeavat ekologiset lokerot, levinneisyydet ja runsaudet. Pelkästään kuluvan vuoden sademäärän tai lämpötilan perusteella ei voida arvioida hyttysten määriä. On varmaa, että määriin vaikuttavat lisäksi edellisen vuoden olosuhteet, loiset, pedot ja taudit. Hyttysten määrän ennustamiseksi Pohjois-Suomessa tarvittaisiin vähintään useiden kymmenien lammikoiden näytealaverkosto, joista otettaisiin toukkanäytteet vakiomenetelmin loppukevään aikana. Näytteet pitäisi esikäsitellä ja määrittää vähintään suvulleen. Tulokset olisivat saatavilla vasta kun kaikki ulkona liikkuvat ihmiset voisivat empiirisesti havaita onko hyttysiä paljon vai vähän. Suosittelen suhtautumaan suurella kriittisyydellä kaikkiin ennustuksiin jotka eivät perustu edellä kuvatun kaltaiseen lammikoiden verkostoon ja toukkien määrittämiseen.

On tietysti muistettava, että Suomessa tavataan horkkahyttysiä, jotka ovat aikustalvehtijoita. Horkkahyttysillä on valmius toimia malarian vektoreina eli levittäjinä. Malariaa ei kuitenkaan tavata enää Suomessa endeemisenä. Malaria on sairaus, jonka aiheuttaa veriloisio nimeltä Plasmodium. Malaria on vakava sairaus, jonka seurauksena kuolee vuosittain noin miljoona ihmistä. Suomessa on mahdollista saada kuitenkin muita hyttysten levittämiä sairauksia, kuten jänisruttoa tai Pogostan tautia eli nivelrokkoa..

Seuraavan kymmenen vuoden aikana hyttysiä voi olla vähän siellä sun täällä, eniten soisilla alueilla ja vähiten mäntykankailla tai tunturien huipuilla. Hyttysten määrissä voi olla alueellista ja vuosittaista vaihtelua. On odotettavissa, että hyttysennustuksia tehdään huvin vuoksi tai toimittajien yllyttäminä ilman minkään valtakunnan havaintoaineistoa. Näitä ennustuksia ei kannata uutisoida koska ne ovat lähinnä arvauksia, yhtä hyvin hyttysmääriä voisi ennustaa vaikka ahvenen evän värikuvioiden perusteella. Suomessa on noin 20 000 hyönteislajia muita kuin hyttysiä. Näissä muissa hyönteisissä on paljon mielenkiintoisia elinkiertoja, kauniita värejä, harvinaisuuksia ja uskomattomia ominaisuuksia, joista suosittelen uutisoimaan vuodenajasta riippumatta.