Jokainen sienestäjä on tatteja, rouskuja tai vaikkapa haperoita
kerätessään huomannut useissa sienissä toukkia. Toukat ovat tyypillisesti
sienisääskiä: ne ovat valkoisia, mustapäisiä toukkia, joita voi yhdessä
itiöemässä olla parhaimmillaan useita kymmeniä. Sienisääskissä on varsinkin
kaksi kaksi heimoa, joiden lajit ovat tavallisia ruokasienissä, Mycetophilidae
ja Bolitophilidae. Vaikka sienisääskien lajimäärä Pohjoismaissa on yli 900, eivät kaikki lajit sentään uhkaa ruokasienisatoa. Sienisääskien toukkia elää
myös lahopuulla, sienirihmastoissa, käävillä ja kotelosienillä. Sienisääskien ja sienien välisiä yhteyksiä on tutkittu melko paljon, mutta tutkimusten
käytännöllisenä ongelmana on ollut näytteiden keräämisen vaikeus. Toukkia ei voi suoraan määrittää lajitasolle, vaan ne pitää ensin kasvattaa
aikuisiksi. Vaikka toukat saisi kasvatettua korkealla prosentilla aikuisiksi, ovat naaraat
ongelmana. Naaraiden määritys on usein epävarmaa tai mahdotonta, koska niillä
on pienet morfologiset erot lähisukuisten lajien välillä. Eikä tässä vielä kaikki, syystä tai toisesta sienisääskien sukupuolijakauma voi olla hyvin vinoutunut, naaraita tuppaa olemaan enemmän kuin koiraita. Näin ollen luotettavan, määrällisen aineiston tuottaminen on ollut tähän asti mahdotonta.
On kuitenkin olemassa menetelmä, jolla asiantilaa voidaan korjata
ja saada tarkkaa tietoa sääskien todellisesta runsausjakaumasta. DNA-lajitunnisteet
nimittäin mahdollistavat minkä tahansa kudosnäytteen määrittämisen lajitasolle.
Vaikka DNA-lajitunnisteita on käytetty biodiversiteettitutkimuksessa ja
ekologiassa jo yli kymmenen vuoden ajan, ei menetelmää ole sovellettu
sienisääskien ekologian tutkimuksessa. Pioneereina tässä asiassa toimivat
virolaiset tutkijat, jotka tuoreessa julkaisussa selvittivät 100 sienilajin ja 460 itiöemän
sääskilajiston.
Näytteetottoalueet sijaitsivat virolaisissa mänty- ja kuusimetsissä.
Tutkijat perustivat näytealoja, joilta sienet kerättiin sopivassa vaiheessa,
eli ei liian nuorina, mutta ei myöskään vanhoina, mätinä sieninä. Sienet
asetettiin purkkeihin, joissa oli turvetta pohjalla ja harso päällä, ja purkit
jätettiin ulkolämpötilaan odottelemaan sääskien kuoritumista. Aikuiset sääsket
kerättiin talteen ja määritettiin lajilleen, hankalat naaraat määritettiin
DNA:n avulla.
Aikuisia sääskiä kuoriutui lopulta 340 itiöemästä ja 81 eri
sienilajista, havaittuja sienisääskilajeja oli 37 ja yksilöitä peräti 11040.
Mainittakoon, että muita sääskiä, kärpäsiä tai loispistiäisiä kuoriutui 2375
yksilöä 60 eri sienilajilta. Sienilajeilta tavattiin 1-12 eri sienisääskilajia,
keskiarvon ollessa 3,6. Sääskien runsauden ja lajimäärän kannalta tärkeimpiä
sieniä olivat haperot, seitikit, rouskut ja kärpässienet.
Tutkijat jakoivat sienisääskilajit kolmeen ryhmään, polyfageihin,
oligofageihin ja monofageihin. Polyfagit, viisi lajia, ovat sääskiä, joita tavattiin yli 20
eri sienilajilta ja yhdeksältä eri sienisuvulta (ensimmäisenä laji, Allodia lugens, jota
tavattiin 41 lajilta ja 16 suvulta). Oligofageja oli 10 lajia (2-19 sienilajia, 2-6 sienisukua) ja monofageja kolme (tavattiin vain yhdeltä sienisuvulta); loppuja 20 lajia ei voitu niiden harvinaisuuden vuoksi luotettavasti luokitella ravinnonkäytön mukaan. Eri itiöemien sääskiyhteisöt eivät olleet täysin satunnaisia lajien joukkoja, sillä mykorritsasienien yhteisöt erosivat orgaanista aineista lahottavien sienien lajistosta.
Tutkimuksen pohdintaosuudessa todetaan, että pyyntiponnistus on ollut hyvä: on todennäköistä, että suurin osa alueella elävästä, itiöemiä syövästä lajistosta päätyi tutkijoiden lajilistaan. Tästä on todisteena rarefaktiokäyrä, joka on lähes tasaantunut. Tutkimus on ensimmäinen laatuaan, jossa osoitetaan että mykorritsa- ja saprotrofisienien sääskilajistot eroavat toisistaan. Syy tähän eroon voi olla se, että nämä sienityypit eroavat toistaan typen ja hiilen isotooppien suhdelukujen suhteen; sekä typen että hiilen pitoisuudet ovat saprotrofeilla alemmat. Erityisesti typen määrä voi olla kasvua rajoittava tekijä myös sienisääskillä, kuten sen on havaittu olevan kasvinsyöjillä.
On mahdollista, että sienisääskillä polyfagia, eli suuren sienijoukon käyttäminen ravintona, on harvinaisempaa kuin on luultu. Toisaalta monofagiaa on edelleen pidettävä melko harvinaisena ilmiönä helttasienien ja tatinsyöjien joukossa, vaikka jotkin tutkimuksen harvinaiset, luokittelemattomat lajit voisivat sellaisia ollakin. Sienisääskien enemmistö lienee oligofageja, joiden ravintoskaala on suhteellisen laaja, mutta ihan mikä tahansa itiöemä ei kelpaa. Tämä strategia lienee menestyksellinen, ja mahdollistaa sienisääskien ykköspaikan boreaalisten metsien sienensyöjinä, vaikka sienisadot vuosien välillä voivat rajustikin vaihdella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti