Boletina - suuri tuntematon

Olin vuosi sitten kesäkuun alussa Urho Kekkosen kansallispuistossa Savukoskella. Lumet olivat vasta hiljattain sulaneet ja hyönteismaailma oli heräämässä henkiin. Purovarsien kuusikoissa oli lukuisia pieniä koloja, sekä muita kosteita ja varjoisia pienelinympäristöjä, joista pölähteleli lentoon melko suurikokoisia, tummia sienisääskiä. Ne kuuluivat lajiin Boletina trivittata, joka on yleinen, laajalle levinnyt ja runsas. Epäilisin, että trivittata on aikuistalvehtija, koska olen tavannut sitä sekä alkukesällä että syksyllä. Boletina trivittata on myös yksi niistä harvoista suvun lajeista, joista on ylipäänsä jotain ekologista tietoa; lajia on kasvatettu lahopuulta ja maaperän karikkeesta. 

Boletina trivittata oli mukana Svante Martinssonin ja kumppaneiden molekyyliaineistoon perustuvassa Boletina-suvun fylogeneettisessä analyysissä. Tämän tutkimuksen mukaan trivittata sekä sen lähilaji subtrivittata muodostavat monofyleettisen eli luonnollisen ryhmän, joka on vieläpä melko erillinen muista tutkituista lajeista. Myös Chandlerin ja Blasco-Zumetan Espanjan Zaragosasta kuvaama B. augusta kuuluu varmuudella samaan ryhmään. Koska trivittata on myös Boletina-suvun tyyppilaji, on ainakin varmaa, että tämän lajin sukunimi pysyy jatkossakin samana. Muilla nykysillä Boletina-lajeilla voi olla edessään nimistöllisiä muutoksia, sillä suku on parafyleettinen. Parafyleettinen tarkoittaa, että Boletina-lajien sukupuussa on lajeja myös suvuista Gnoriste ja Coelosia. Toisin sanoen systematiikka nykyisellään ei vastaa hypoteesia suvun fylogeniasta. Vasta hiljattain Martinsson ja Jostein Kjaerandsen kuvasivat uuden suvun Katatopygia, jonka lajit aikaisemmin kuuluivat sukuun Boletina. Tiivistettynä voisi todeta, että Boletina nykyisellään on sekava kokoelma erilaisia lajeja, joiden välisistä sukulaisuussuhteista ei tiedetä paljon mitään. Lajien ekologia on arvailujen varassa ja tieteelle kuvaamattomien lajien määrä on suuri.

Boletina-svun lajit ovat lähes aina tummia, siivissä ei ole kirjailuja, lonkka, reisi ja sääret ovat kellertävät mutta reisirengas on musta. Boletina "subpolaris" on isokokoinen laji, siiven pituus reilut 5 mm. Tämä kyseinen taksoni on lähellä lajia B. polaris Lundström, mutta on tieteelle kuvaamaton. Taksoni tunnetaan toistaiseksi Suomesta ja Ruotsista. 

Boletina on siis vähintään haasteellinen, käytääkseni tämän päivän kuluneeksi käynyttä kiertoilmaisua hankalasta ja vaikeasta. Jotain kuitenkin tiedetään, kuten se että suku esiintyy vain pohjoisella pallonpuoliskolla. Laskelmieni perusteella nykyisiä nimettyjä lajeja, siis fossiilit pois lukien, on yhteensä 132. Näistä huomattava osa, 99, on havaittu Palearktiselta alueelta, joista eurooppalaisia lajeja on 74. Pohjois-amerikkalaisia lajeja on huomattavan vähän, vain 34, ja orientaalisia vieläkin vähemmän, vain kymmenen. Holarktisia lajeja on vain seitsemän. Lajimäärä on suurimmillaan pohjoisessa. Suomesta ja Ruotsista tunnetaan yhteensä 73 lajia, jos mukaan lasketaan myös tiedossani olevat tieteelle kuvaamattomat lajit (yhteensä 15). Keski-Euroopasta (Saksan, Puolan ja Tsekkien yhteenlaskettu lajimäärä) tunnetaan 41 lajia ja etelämpää Välimeren alueelta (Italian ja Espanjan yhteenlaskettu lajimäärä saaret poislukien) 27 lajia. 

Leveyspiirin ja Boletina-lajimäärän välinen suhde Manner-Euroopassa. Näyttäisi sille Fennoskandiassa (Suomi+Ruotsi, 73 lajia, joista 15 toistaiseksi tieteelle kuvaamattomia) on selvästi enemmän lajeja kuin etelämpänä Euroopassa. 

Kävin itse kuluvan vuoden helmikuussa tutustumassa Ottawassa sijaitsevan Kanadan kansallisen hyönteiskokoelman Boletina-laatikoihin, jotka olivat hyvässä järjestyksessä kiitos mm. Dick Vockerothin ja Uwe Kallweitin. Välittömästi tuli selväksi, että tehokas taksonomi voisi kuvata kymmeniä uusia lajeja vain tähän pääasiassa pohjois-amerikkalaiseen aineistoon tukeutuen. Muutaman tunnin työskentelyn tuloksena määritin kolme Kanadalle uutta lajia ja nostin Holarktisten lajien määrän kerralla neljästä seitsemään.

Suvun lajien ekologiasta on todella niukasti tietoa. Ainoastaan yhdeksästä lajista on jonkinlainen kasvatushavainto. Enimmäkseen havainnot ovat lahopuulta tai maaperän karikkeesta. Yksi havainto on maksasammalelta ja yksi havainto sienen itiöemältä. Eräät Boletina-lajit saattavat esiintyä runsaina avosoilla tai arktisella alueella, joten ne eivät ainakaan voi olla lahopuulla eläviä. Pitäisinkin todennäköisenä, että suo-ja tundralajit elävät sammalten joukossa, syöden sienirihmastoa, kariketta ja mikro-orgamismeja.    

Eräät lajinimet ovat arvoituksia, jotka kulkevat mukana virallisissa lajiluvuissa, mutta kukaan ei tiedä mitä ne oikeasti tarkoittavat. Yllättävän moni laji on kuvattu aikoinaan pelkän naarasyksilön perusteella, kuvauksen ollessa ylimalkainen ja vailla kuvia. Boletina-lajit ovat päällepäin kuin yhdestä puusta veistettyjä, eikä lajien luotettava määrittäminen ole mahdollista kuin koiraiden sukupuolielimiä tutkimalla. Nämä vanhat nimet ovat melkoinen kiviriippa, koska koirasyksilöitä ei ole mahdollista yhdistää nimien takana oleviin holotyyppinaaraisiin. Jos jollakin olisi aikaa ja rahaa, niin näistä vanhoista holotyypeistä voisi yrittää eristää DNAta ja saada tätä kautta taksonomiset solmut aukeamaan.

Boletina beringensis (Coquillet, 1898) lajin aluperäinen kuvaus. Lajista ei ole muita havaintoja kuin tämä holotyyppinaaraan kuvaus. Lajia on käytännössä mahdoton tulkita tai määrittää, ellei yli 100 vuotta vanhasta yksilöstä onnistuittaisi eristämään DNAta ja ratkaisemaan lajin arvoitus molekyylimenetelmien avulla.

Fennoskandian alueella elää siis vähintään yli seitsemänkymmentä lajia tämän suvun edustajia. Näistä lajeista lähes kaksikymmentä on vielä vailla tieteellistä nimeä, ja näiden kuvaamattomien lajien joukossa on melkoisia kummajaisia. Nämä kummajaiset voi lukea sukuun Boletina nyt, mutta tulevaisuudessa ne saattavat olla uusien sukujen tyyppilajeja. Eräät kuvaamattomat lajit taasen ovat todella läheisiä eurooppalaisille sisarlajeilleen, kuten gripha- ja nigricans- lajeille. On hyvinkin mahdollista, että Boletina-lajien suurta määrää pohjoisessa selittää pleistoseenikauden historia. Jäätiköitymisvaiheiden aikana populaatiot ovat joutuneet erilleen ns. refugioihin ja seurauksena on ollut lajiutuminen. Useat Boletina-lajit voivat esiintyä erittäin runsaina. Onkin luultavaa, että suuren lajimäärän ohella suvun lajit ovat merkittäviä myös metsä- ja tundraekosysteemeissä. Kukaan ei vain tiedä tarkallaan, mikä niiden rooli on eri ravintoverkoissa.    

Mikä on Sciarosoma nigriclava?

Gabriel Strobl keräsi 20.5., tuntemattomana vuonna 1890-luvulla, itävaltalaisesta vuoristometsästä yhden koirasyksilön, jota hän piti uuden, aikaisemmin kuvaamattoman lajin edustajana. Vuonna 1898 hän antoi lajille nimeksi Trichosia nigriclava. Lajin kuvaus on suhteellisen ylimalkainen, sanallinen, vailla kuvia. Laji jäikin unholaan noin sadan vuoden ajaksi. Ei sentään aivan täysin, sillä lajin nimi kummitteli joissakin luetteloissa, kuten palearktisen alueen harsosääskien (heimo Sciaridae) listassa 1986. Vasta vuonna 1992 Frank Menzel tutki lajin holotyypin, todetakseen että kyseessä ei ole Trichosia. Eikä edes harsosääski.

Sciarosoma nigriclava, koiras, kerätty 2011 Nuuksion kansallispuistosta. Laji esiintyy harvinaisena Keski-Euroopan vuoristometsissä ja Fennoskandiassa. Kuva J. Salmela.

Sama laji oli kyllä jo sääskisystematiikan suuruuden Risto Tuomikosken tiedossa, sillä hänen tuttavansa A.W. Mikkola oli kerännyt lajin yksilöitä Sotkamosta. Laji jäi kuitenkin Tuomikoskelta kuvaamatta ja käsittelemättä. Niin ikään laji oli tullut vastaan Rauno Väisästä, ja hänellä oli japanilaisen Toyohei Saigusan kanssa jo käsikirjoituskin lajin kuvaamiseksi. Lisäksi laji oli ilmeisesti muutaman muunkin eurooppalaisen asiantuntijan tiedossa 1990-luvulle mennessä. Mysteeritapausta ei ollut hankala erottaa muista lajeista. Päinvastoin, laji oli niin kummallinen, että sitä ei voinut sekoittaa yhteenkään toiseen tunnettuun sieni- tai harsosääskeen. Ongelman ydin oli se, että kukaan ei osannut sanoa, mihin sukuun, tai edes heimoon, laji kuuluisi.

Lopulta englantilainen Peter Chandler kuvasi lajin uuteen sukuun Sciarosoma, ja antoi sille lajinimeksi borealis, adoptiona Väisäsen ja Saigusan käsikirjoituksesta. Chandlerin julkaisussa käyttämä aineisto koostui muutamasta koirasyksilöstä, jotka oli kerätty Venäjän Karjalasta, Tshekin tasavallasta, Norjasta ja Suomesta. Chandlerin mukaan Sciarosoma kuului niin sanottuun Heterotricha-ryhmään, joka on systemaatikkojen päänvaiva. Sciarosoma on tämän ryhmän toinen eurooppalainen laji, muut suvut esiintyvät muilla mantereilla mutta eivät Pohjois-Amerikassa. Erään suvun (Ohakunea) levinneisyyskuva on trans-Antarktinen, joten suvun kantalaji on elänyt n. 170 miljoonaa vuotta sitten Gondwana-mantereella, mikäli hyväksymme vikarianssin selityksenä lajiutumiselle. Heterotricha-ryhmää on pidetty vähälajisena ja harvinaisena, ikään kuin reliktinä sellaisesta evolutiivisesta vaiheesta, jolloin harsosääsket ja sienisääsket eivät vielä olleet eronneet omiksi ryhmikseen. On päivänselvää, että Sciarosoma ja muut ryhmän suvut ovat osa sienisääskimäisten hyönteisten Sciaroidea- yläheimoa, johon kuuluvat sienisääsket ja harsosääsket. Mutta tähän vaiheeseen helpot asiat sitten loppuvatkin. Chandler ei julkaisussaan sijoittanut Sciarosomaa kumpaankaan heimoon, vaan suvun asemaksi tuli luokittelematon väliinputoaja, Sciaroidea incertae sedis. Artikkelin lopussa kirjoittaja heittää ikään kuin uistimen veteen ja esittää, että Heterotricha-ryhmän fylogenia tulisi kunnollisesti selvittää moderneja tutkimusmenetelmiä käyttäen.  

Varsin pian, vuonna 2005, Heikki Hippa ja Pekka Vilkamaa, tarttuivat uistimeen. He laativat kladistiseen parsimonia-analyysiin perustuvan sukupuun, jossa oli mukana edustajia kaikista sienisääskimäisistä suurryhmistä, myös ongelmallisesta Heterotrichasta ja sukupuuttoon kuolleista heimoista. Hippa ja Vilkamaa tutkivat yhteensä yli 50 lajia ja 78 morfologista ominaisuutta. Tiedot koottiin matriisiin, jossa ominaisuudet oli koodattu useimmiten ykkösellä ja nollalla, kuten vaikkapa lonkka pitkä (1), lonkka lyhyt (0). Tämän jälkeen matriisi käsiteltiin tietokoneohjelmalla, jonka tavoitteena oli etsiä ”kaikkein todennäköisin sukupuu”. Tässä kirjoituksessa en käsittele kladistisen analyysin teoriaa sen paremmin, oleellista on että lukuisten eri kladogrammien joukosta ohjelma löytää parhaan vaihtoehdon, joka on aineistoon perustuva näkemys lajien polveutumissuhteista.  Hippa ja Vilkamaa julkaisivat kaksi eri puuta, joista ensimmäisessä olivat pelkästään nykyiset taksonit, toisessa myös sukupuuttoon kuolleet. 

Tulokset varmistivat Chandlerin oletuksen, että Heterotricha-ryhmä ei ole monofyleettinen; toisin sanoen ryhmän lajeilla ei ole yhtä ”esi-isää”, joka olisi vain niiden eikä minkään muun taksonin kantalaji. Hippa ja Vilkamaa toteavat, että Heterotrichan sukuja varten tulisi perustaa kaksi tai kolme uutta heimoa. Ainoana poikkeuksena ovat kaksi sukua, japanilainen Sciaropota, joka luetaan osaksi (aito)sienisääskiä, sekä tämän kirjoituksen pääkohde, Sciarosoma, joka kuuluu harsosääskiin. Hippa ja Vilkamaa esittävät, että Sciarosomaa varten pitäisi muodostaa oma alaheimo Sciarosominae. Toinen vaihtoehto olisi, että Sciarosoma ja eräät muut harsosääskien rungon ”tyvioksat” voisivat olla omia heimojaan, mutta kirjoittajien mukaan näin monen erillisen heimon muodostaminen ei olisi käytännöllistä.

Hipan ja Vilkamaan (2005) esittämä sienisääskimäisten hyönteisten sukupuu, yksinkertaistettu versio. Sciarosoma luetaan osaksi harsossääskiä. Amorim ja Rinldal (2007) näkevät Sciarosoman aseman aivan toisaalla, osana oksaa, johon kuuluvat mm. useimmat muut "Heterotrichat", petosienisääsket ja aitosienisääsket.

Parin seuraavan vuoden aikana tapahtuikin paljon. Ensinnäkin Mathias Jaschhof kollegoineen julkaisi vuonna 2006 S. borealis-lajin uudelleenkuvauksen, ja samalla kuvasivat naaraan ensimmäistä kertaa. Artikkelin taksonominen ja eliömaantieteellinen osio ovat hyviä, mutta suunnilleen puolet artikkelin pituudesta käytetään Hipan ja Vilkamaan esittämän sukupuun ja luokittelun mitätöimiseen. Jaschhofin ja muiden mukaan koko analyysimentelmä on väärä, käytetyt ominaisuudet ovat huonosti valittuja ja lajeja on kaikkiaan liian vähän mukana tarkastelussa. Asian ulkopuolisena sanoisin, että osion sävy on tavanomaista kritiikkiä syyttävämpää ja vähättelevämpää. En tiedä onko asiaan vaikuttanut se, että Hippa ja Vilkamaa ”alensivat” Jaschhofin Uudesta-Seelannista kuvaaman uuden heimon (Rangomaramidae) alaheimoksi, ja vieläpä sijoittivat sen aivan toiseen paikkaan sääskien sukupuussa kuin Jaschhof itse.

Toisekseen Hippa ja Vilkamaa julkaisivat 2006 uuden sienisääskimäisten hyönteisten fylogenian, ikään kuin parannetun version aikaisemmasta. Uusi analyysi lähinnä vahvistaa aikaisempaa sukupuuta, eikä Sciarosoman asema muutu mihinkään. Kolmanneksi Dalton Amorim ja Eirik Rindal julkaisivat 2007 sienisääskimäisten hyönteisten fylogeneettisen analyysin, joka oli tuloksiltaan melko lailla erilainen kuin Hipan ja Vilkamaan esittämä(t) sukupuu(t), vaikka ne molemmat perustuvat aikuisista hyönteisistä kerättyihin ominaisuuksiin. Amorimin ja Rindalin tutkimuksen mukaan Sciarosoma ei ole lähelläkään harsosääskiä, vaan se kuuluu puun haaraan, jossa ovat Rangomaramidae (johon kuuluvat useimmat suvut vanhasta Heterotricha-ryhmästä), petosienisääsket (Keroplatoidea) ja sienisääsket (Mycetophiloidea). Sciarosoma jää kuitenkin sijoittamatta yhteenkään heimoon, joten suku palaa jälleen samaan pisteeseen missä se oli 2002, incertae sedis.

Hiljattain Kai Heller tutki Stroblin Trichosia nigriclavan holotyypin, ja kävi ilmi että kyseessä on sama laji kuin S. borealis. Koska nigriclava on vanhempi nimi kuin borealis, on se nimistösääntöjen mukaan otettava käyttöön, ja nuoremmasta nimestä tulee synonyymi. Näin ollen muodostui uusi kombinaatio Sciarosoma nigriclava (Strobl), joka on siis lajin nykyinen nimi. Laji on virallisissa lajilistoissa edelleen heimoihin sijoittamaton, eikä esimerkiksi harsosääski Hipan ja Vilkamaan ehdotuksen mukaisesti. Viimeistä sanaa lajin evoluutiohistoriasta ja luokittelusta ei kuitenkaan ole sanottu. Jan Sevcik tohtorikoulutettavineen on tekemässä molekyyliaineistoon perustuvaa tutkimusta sienisääskimäisten hyönteisten fylogeniasta. Olen itse lähettänyt Janille kolme Sciarosoma-yksilöä DNA:n eristämistä varten, ja tuloksia odotellaan. Alustavan tiedon mukaan Scirosoma saattaa sittenkin olla lähempänä harsosääskiä kuin sienisääskiä…

On joka tapauksessa hieman mielivaltaista päättää, tulisiko Sciarosoman olla oma heimonsa vaiko oma alaheimonsa osana jotain muuta heimoa. Mielestäni huomionarvoista on se, että joka tapauksessa Sciarosoman asema on isoloitunut: sillä ei ole lainkaan läheisiä sukulaisia nykyisin elävissä sääskissä, ja Hipan ja Vilkamaan mukaan sen lähin sukulainen on afrikkalainen Sciarotricha biloba, sekin yksin omassa alaheimossaan. Jos Sciarosoma häviää luonnosta esimerkiksi ilmastonmuutoksen tai elinympäristöjen laadullisen heikkenemisen kautta, menetämme samalla jotain hyvin ainutkertaista. Sciarosoma on sääskimaailmassa ikään kuin varsieväkala tai neidonhiuspuu. Lajillahan ei ole välitöntä sukupuuttouhkaa ainakaan Suomessa, mutta se on arvioitu silmälläpidettäväksi (NT). Voisiko lajin poikkeuksellinen systemaattinen asema vaikuttaa lajin elinympäristöjen suojelussa? Voisiko laji saada ikään kuin lisäpisteitä, koska se on elävä fossiili? Ei välttämättä Sciarosoma yksistään, mutta vastaavien fylogeneettisesti ainutlaatuisten lajien tilanteen voisi nyt ensi alkuun päivittää Suomessa. En tarkoita, että näillä lajeilla pitäisi automaattisesti olla vastaava status kuin liito-oravalla (luontodirektiivin IV-liitteen laji) tai luonnonsuojelulain erityisesti suojellulla eliöllä, mutta esimerkiksi uhanalaisuusarvioinneissa lajeille voisi antaa oman symbolin (esim. NT^FY ). Sinänsä fylogenian huomioiminen monimuotoisuuden vertailussa ja arvottamisessa ei ole mikään uusi idea, mutta käytännön suojelutyössä ainakin Suomessa toistaiseksi melko vähän tunnustettu asia. Fylogeneettisesti harvinaisten lajien, mikäli ne ovat myös punaisen kirjan lajeja, esiintyminen voisi esimerkiksi vaikuttaa ennalistamistoimien kohdentamiseen tai näillä lajeilla olisi suurempi painoarvo alueiden arvottamisessa kuin tavallisilla lajeilla, joita voi samoissa suvuissa olla kymmeniä tai satoja.   

Amorim, D. de S. & Rindal E. (2007) Phylogeny of the Mycetophiliformia, with proposal of the subfamilies Heterotrichinae, Ohakuneinae, and Chiletrichinae for the Rangomaramidae (Diptera, Bibionomorpha). Zootaxa 1535: 1-92.
Chandler, P. (2002) Heterotricha Loew and allied genera (Diptera: Sciaroidea): offshoots of the stem group of Mycetophilidae and/or Sciaridae? Annales de la Société Entomologique de France (n.s.), 38, 101–144.
Hippa, H. & Vilkamaa, P. (2005) The genus Sciarotricha gen.n. (Sciaridae) and the phylogeny of recent and fossil Sciaroidea (Diptera). Insect Systematics and Evolution, 36, 121–144.
Hippa, H. & Vilkamaa, P. (2006) Phylogeny of the Sciaroidea: (Diptera): the implication of additional taxa and character data. Zootaxa, 1132, 63–68.
Jaschhof, M., Jaschhof, C., Viklund, B. & Kallweit, U. (2005) [2006] On the morphology and systematic position of Sciarosoma borealis Chandler, based on new material from Fennoscandia (Diptera: Sciaroidea). Studia dipterologica, 12, 231–241.

Pohjanpurosurviainen

Elokuu 2012. Olen väärtini Jari Ilmosen kanssa tutustumassa Törmäojan Natura-alueeseen Savukoskella, lähellä Venäjän rajaa. Erään pienen lammen rannalla pysähdymme ja otamme lyöntihaaveilla näytteen paikalla lentävistä hyönteisistä. Omassa saaliissani huomaan runsaasti päivänkorentoja. En ole kyseisen lahkon asiantuntija, mutta päähänpistosta otan yksilöitä talteen. Myöhemmin syksyllä kesän aineistoa määrittäessäni myös Törmäojan purkit tulevat vuoroon. Nypin korennot erilleen ja kysyn Eino Savolaiselta, onko hän kiinnostunut katsomaan muutaman lappilaisen yksilön. Einon vastaa nopeasti ja enteellisesti: Lapista kerättyjä päivänkorentoja voin katsoa aina. Eikä kestä kauan kun määritykset ovat valmiit: Törmäojan näytteestä paljastui pohjanpurosurviainen (Paraleptophlebia werneri), jonka on luultu hävinneen Suomesta. Lajin luokitus uusimmassa uhanalaisuusarviossa on siis RE, regionally extinct. Eino, emeritus museonhoitaja ja pitkän linjan tutkija, on yrittänyt kerätä tätä lajia Suomesta vuosikymmenten ajan, sitä koskaan näkemättä. Päivänkorennot on myös ryhmä, joka rutiininomaisesti määritetään lajitasolle virtavesien pohjaeläinnäytteissä. Jos laji olisi yleinen, olisi sen pitänyt tulla Einon tai jonkun pohjaeläinmäärittäjän näytteissä vastaan jo useita kertoja. Mutta miksi lajin nimi on pohjanpurosurviainen, jos minä kerran keräsin sitä lammen rannalta?

Pohjanpurosurviainen (Paraleptophlebia werneri), koirasyksilöitä Törmäojalta. Kuva J. Salmela.

Pohjanpurosurviainen löydettiin Suomesta ensimmäisen kerran Kuusamosta, yhden koirasyksilön oli kerännyt Wolter Hellen ennen vuotta 1939. Havainosta ei valitettavasti ole tarkempia tietoja, mutta todennäköisesti yksilön keräyspaikka on nykyisin osa Venäjää. Seuraavan kerran laji löytyi myös pohjoisesta. Maineikas pohjaeläintutkija ja taksonomi Mauri Hirvenoja keräsi koirasyksilöitä 1960 Sodankylän Muteniajoelta, ja Eino varmisti määrityksen 1967. Harmi vain, että Mutenianjokea ei enää ole olemassa, sillä se jäi 1960-luvun lopulla rakennetun Lokan tekojärven alle. Laji on samaisen Hirvenojan toimesta raportoitu myös Etelä-Hämeestä (Hirvenoja 2002, nimellä P.tumida), mutta tämä havainto on ongelmallinen: määritys perustui pieniin toukkiin, näyteyksilöt ovat hävinneet ja tutkittua habitaattia (padottu lammikko) ei enää ole olemassa. Havaintoa ei virallisesti pidetä luotettavana (Savolainen 2009). Laji oli siis perusteilluista syistä johtuen luokiteltu Suomesta hävinneeksi, mutta Törmäojan löytö palautti sen takaisin Suomessa elävien lajien listalle.

Pohjanpurosurvainen on eurooppalainen laji, sitä esiintyy ainakin Venäjällä, Keski-Euroopassa, Pohjoismaissa ja Brittein saarilla. Laji elää virtaavissa vesissä, mutta sitä on tyypillisesti havaittu jokien hitaasti virtaavissa osissa ja harvoin myös lammissa. Lajin elinkierto on yksivuotinen ja kirjallisuuden mukaan laji aikuistuu alkukesästä. On sinänsä mielenkiintoista, että Hirvenojan yksilöt oli kerätty 30.6., mutta minun yksilöni elokuun keskivaiheilla, ei siis parhaallakaan tahdolla enää alkukesästä. Myös Pohjois-Ruotsista on toukkahavaintoja, jotka viittaavat elokuiseen lentoaikaan.

Mutta miksi laji on harvinainen? Lajin havaintopaikat Suomessa ovat melko itäisiä (rajan takainen Kuusamo, Mutenianjoki, Törmäoja) ja pohjoisia. Mutenian havaintoa lukuun ottamatta, joka on osa Kemijoen vesistöaluetta, löytöpaikat ovat Maanselän vedenjakajan itäpuolella ja laskevat joko Barentsinmereen tai Vienanmereen. Myös Ruotsissa laji on pohjoinen, mutta lajin leviämishistoria saattaa siellä olla erilainen kuin Fennoskandian itäosissa. On tietysti aina mahdollista, että lajilla on yhtenäinen levinneisyys Kuusamosta Ruotsin Lappiin, mutta populaatiot ovat harvassa. Lajia ei ehkä ole osattu etsiä oikeilta paikoilta tai on oltu liikkeellä väärään aikaan.

Törmäojalta ja lähialueilta keräämäni aineiston perusteella pohjanpurosurviainen elää lammissa. Mutta ei missä tahansa lutakoissa, sillä lampien pitää olla tarpeeksi suuria, jotta ne eivät kuivu kesällä. Toisaalta niiden pitää olla niin pieniä, että niissä ei ole kaloja. Suurimmat näkemäni pedot näissä lammissa ovat suursukeltajien ja sudenkorentojen toukkia, eivät selkärankaisia. Lammissa on hyvä olla jonkin verran uposkasvillisuutta ja veden väri saa olla humuksen värjäämää. Lisäksi pH arvon on hyvä olla paremminkin emäksinen kuin hapan, seitsemän yläpuolella kuitenkin. Törmäojan Natura-alueella toukkahavaintoja on kolmesta lammesta. Lisäksi olen kerran tavannut aikuisen yksilön Törmäojan varrelta, kohdalta jossa oli runsaasti uposkasveja ja hidas virtaus; toukkia en kuitenkaan virrasta ole myöhemmin löytänyt. Natura-alueen ulkopuolelta olen yrittänyt etsiä lajia muutamalta sopivan näköiseltä lammelta, mutta ilman tulosta.

Pohjanpurosurviaisen asuttama lampi Törmäojan Natura-alueella. Kuvattu kuivana kesänä 2013, mutta vesi pysyi lammessa koko kesän ajan. 

Törmäoja sijaitsee Soklin fosfaattiesiintymän naapurissa, ja kallioperän emäksisyys, jopa ultraemäksisyys, vaikuttaa alueen luontoon. Pitäisin mahdollisena, että laji ei viihdy happamissa vesissä. Arvailujen varassa on, onko lajia Suomessa pidettävä ensisijaisesti virta- vai seisovien vesien pohjaeläimenä. Jos vaikka lajin suomalainen, tai itäinen, kanta onkin jossain jääkautisessa refugiassa erikoistunut elämään kalattomissa lammissa, virtavesien ollessa ns. toissijaisia nieluhabitataatteja? Tai sitten Törmäoja on poikkeus, joka selittyy pohjoisella sijainnilla (kesien viileys, suuri valunta) ja suotuisilla vesikemiallisilla oloilla. Joka tapauksessa, Törmäojan lammissa lajin populaatiokoot ovat olleet suuria, arvioisin lajin tiheydeksi parhaaalla lammella vähintään sata yksilöä neliömetriä kohti. 

Samoissa lammissa elää neljää eri lajia sulkahyttysiä. Chaoborus crystallinus on melko tavallinen, samoin ilmeisesti myös lajit Mochlonyx velutinus ja M. fuliginosus. Suuri harvinaisuus on Chaoborus nyblaei, joka on Suomesta aikaisemmin havaittu vain Utsjoen Pulmangista. Nämä kaikki sulkasääsket esiintyvät vain lammissa, joissa on niille sopivaa eläinplanktonia ravinnoksi ja joissa ei ole kaloja. Olisi hienoa saada lisätietoa, olisiko pohjanpurosurviainen myös laji, joka on herkkä kalojen saalistukselle ja joka menestyy kalattomissa elinympäristöissä. Selvää kuitenkin on, että joskus kalattomuus on arvo sinänsä, koska kalat vaikuttavat keskeisesti vesiekosysteemien yhteisörakenteeseen. Onneksi näille syrjäisille lammille ei kukaan ole toistaiseksi istuttanut ruutanoita tai vastaavia kaloja, jotka voisivat menestyä ja syödä pois sulkahyttyset kumppaneineen paikalliseen sukupuuttoon.