Pohjanpurosurviainen

Elokuu 2012. Olen väärtini Jari Ilmosen kanssa tutustumassa Törmäojan Natura-alueeseen Savukoskella, lähellä Venäjän rajaa. Erään pienen lammen rannalla pysähdymme ja otamme lyöntihaaveilla näytteen paikalla lentävistä hyönteisistä. Omassa saaliissani huomaan runsaasti päivänkorentoja. En ole kyseisen lahkon asiantuntija, mutta päähänpistosta otan yksilöitä talteen. Myöhemmin syksyllä kesän aineistoa määrittäessäni myös Törmäojan purkit tulevat vuoroon. Nypin korennot erilleen ja kysyn Eino Savolaiselta, onko hän kiinnostunut katsomaan muutaman lappilaisen yksilön. Einon vastaa nopeasti ja enteellisesti: Lapista kerättyjä päivänkorentoja voin katsoa aina. Eikä kestä kauan kun määritykset ovat valmiit: Törmäojan näytteestä paljastui pohjanpurosurviainen (Paraleptophlebia werneri), jonka on luultu hävinneen Suomesta. Lajin luokitus uusimmassa uhanalaisuusarviossa on siis RE, regionally extinct. Eino, emeritus museonhoitaja ja pitkän linjan tutkija, on yrittänyt kerätä tätä lajia Suomesta vuosikymmenten ajan, sitä koskaan näkemättä. Päivänkorennot on myös ryhmä, joka rutiininomaisesti määritetään lajitasolle virtavesien pohjaeläinnäytteissä. Jos laji olisi yleinen, olisi sen pitänyt tulla Einon tai jonkun pohjaeläinmäärittäjän näytteissä vastaan jo useita kertoja. Mutta miksi lajin nimi on pohjanpurosurviainen, jos minä kerran keräsin sitä lammen rannalta?

Pohjanpurosurviainen (Paraleptophlebia werneri), koirasyksilöitä Törmäojalta. Kuva J. Salmela.

Pohjanpurosurviainen löydettiin Suomesta ensimmäisen kerran Kuusamosta, yhden koirasyksilön oli kerännyt Wolter Hellen ennen vuotta 1939. Havainosta ei valitettavasti ole tarkempia tietoja, mutta todennäköisesti yksilön keräyspaikka on nykyisin osa Venäjää. Seuraavan kerran laji löytyi myös pohjoisesta. Maineikas pohjaeläintutkija ja taksonomi Mauri Hirvenoja keräsi koirasyksilöitä 1960 Sodankylän Muteniajoelta, ja Eino varmisti määrityksen 1967. Harmi vain, että Mutenianjokea ei enää ole olemassa, sillä se jäi 1960-luvun lopulla rakennetun Lokan tekojärven alle. Laji on samaisen Hirvenojan toimesta raportoitu myös Etelä-Hämeestä (Hirvenoja 2002, nimellä P.tumida), mutta tämä havainto on ongelmallinen: määritys perustui pieniin toukkiin, näyteyksilöt ovat hävinneet ja tutkittua habitaattia (padottu lammikko) ei enää ole olemassa. Havaintoa ei virallisesti pidetä luotettavana (Savolainen 2009). Laji oli siis perusteilluista syistä johtuen luokiteltu Suomesta hävinneeksi, mutta Törmäojan löytö palautti sen takaisin Suomessa elävien lajien listalle.

Pohjanpurosurvainen on eurooppalainen laji, sitä esiintyy ainakin Venäjällä, Keski-Euroopassa, Pohjoismaissa ja Brittein saarilla. Laji elää virtaavissa vesissä, mutta sitä on tyypillisesti havaittu jokien hitaasti virtaavissa osissa ja harvoin myös lammissa. Lajin elinkierto on yksivuotinen ja kirjallisuuden mukaan laji aikuistuu alkukesästä. On sinänsä mielenkiintoista, että Hirvenojan yksilöt oli kerätty 30.6., mutta minun yksilöni elokuun keskivaiheilla, ei siis parhaallakaan tahdolla enää alkukesästä. Myös Pohjois-Ruotsista on toukkahavaintoja, jotka viittaavat elokuiseen lentoaikaan.

Mutta miksi laji on harvinainen? Lajin havaintopaikat Suomessa ovat melko itäisiä (rajan takainen Kuusamo, Mutenianjoki, Törmäoja) ja pohjoisia. Mutenian havaintoa lukuun ottamatta, joka on osa Kemijoen vesistöaluetta, löytöpaikat ovat Maanselän vedenjakajan itäpuolella ja laskevat joko Barentsinmereen tai Vienanmereen. Myös Ruotsissa laji on pohjoinen, mutta lajin leviämishistoria saattaa siellä olla erilainen kuin Fennoskandian itäosissa. On tietysti aina mahdollista, että lajilla on yhtenäinen levinneisyys Kuusamosta Ruotsin Lappiin, mutta populaatiot ovat harvassa. Lajia ei ehkä ole osattu etsiä oikeilta paikoilta tai on oltu liikkeellä väärään aikaan.

Törmäojalta ja lähialueilta keräämäni aineiston perusteella pohjanpurosurviainen elää lammissa. Mutta ei missä tahansa lutakoissa, sillä lampien pitää olla tarpeeksi suuria, jotta ne eivät kuivu kesällä. Toisaalta niiden pitää olla niin pieniä, että niissä ei ole kaloja. Suurimmat näkemäni pedot näissä lammissa ovat suursukeltajien ja sudenkorentojen toukkia, eivät selkärankaisia. Lammissa on hyvä olla jonkin verran uposkasvillisuutta ja veden väri saa olla humuksen värjäämää. Lisäksi pH arvon on hyvä olla paremminkin emäksinen kuin hapan, seitsemän yläpuolella kuitenkin. Törmäojan Natura-alueella toukkahavaintoja on kolmesta lammesta. Lisäksi olen kerran tavannut aikuisen yksilön Törmäojan varrelta, kohdalta jossa oli runsaasti uposkasveja ja hidas virtaus; toukkia en kuitenkaan virrasta ole myöhemmin löytänyt. Natura-alueen ulkopuolelta olen yrittänyt etsiä lajia muutamalta sopivan näköiseltä lammelta, mutta ilman tulosta.

Pohjanpurosurviaisen asuttama lampi Törmäojan Natura-alueella. Kuvattu kuivana kesänä 2013, mutta vesi pysyi lammessa koko kesän ajan. 

Törmäoja sijaitsee Soklin fosfaattiesiintymän naapurissa, ja kallioperän emäksisyys, jopa ultraemäksisyys, vaikuttaa alueen luontoon. Pitäisin mahdollisena, että laji ei viihdy happamissa vesissä. Arvailujen varassa on, onko lajia Suomessa pidettävä ensisijaisesti virta- vai seisovien vesien pohjaeläimenä. Jos vaikka lajin suomalainen, tai itäinen, kanta onkin jossain jääkautisessa refugiassa erikoistunut elämään kalattomissa lammissa, virtavesien ollessa ns. toissijaisia nieluhabitataatteja? Tai sitten Törmäoja on poikkeus, joka selittyy pohjoisella sijainnilla (kesien viileys, suuri valunta) ja suotuisilla vesikemiallisilla oloilla. Joka tapauksessa, Törmäojan lammissa lajin populaatiokoot ovat olleet suuria, arvioisin lajin tiheydeksi parhaaalla lammella vähintään sata yksilöä neliömetriä kohti. 

Samoissa lammissa elää neljää eri lajia sulkahyttysiä. Chaoborus crystallinus on melko tavallinen, samoin ilmeisesti myös lajit Mochlonyx velutinus ja M. fuliginosus. Suuri harvinaisuus on Chaoborus nyblaei, joka on Suomesta aikaisemmin havaittu vain Utsjoen Pulmangista. Nämä kaikki sulkasääsket esiintyvät vain lammissa, joissa on niille sopivaa eläinplanktonia ravinnoksi ja joissa ei ole kaloja. Olisi hienoa saada lisätietoa, olisiko pohjanpurosurviainen myös laji, joka on herkkä kalojen saalistukselle ja joka menestyy kalattomissa elinympäristöissä. Selvää kuitenkin on, että joskus kalattomuus on arvo sinänsä, koska kalat vaikuttavat keskeisesti vesiekosysteemien yhteisörakenteeseen. Onneksi näille syrjäisille lammille ei kukaan ole toistaiseksi istuttanut ruutanoita tai vastaavia kaloja, jotka voisivat menestyä ja syödä pois sulkahyttyset kumppaneineen paikalliseen sukupuuttoon.