Pakkaamme Petrien Martikainen ja Piisilä kanssa mönkijän peräkärryn täyteen ikkuna- ja kuoppapyydyksiä, suolaa ja muuta roinaa mitä nyt Koilliskairassa sattuu tarvitsemaan. Lähdemme liikkeelle Urho Kekkosen kansallispuiston rajalta Marivaarasta ja ajamme poroaidan vierustaa Jaurujoen laaksoon, lähelle Tahvontupaa. Mönkijäkyyti on ainakin peräkärryssä istuvalle melkoista höykytystä, mutta apostolin kyydillä ikkunapyydyksiä ei toimistotyöläisen kunnolla olisi jaksanut kantaa yli 20 km matkaa. Pyydykset oli tarkoitus asettaa vuotta aikaisemmin, 2013 elokuussa, palaneeseen metsikköön Jaurujoen pohjoispuolella.
Paloalue näkyi hyvin jo kaukaa Jaurujoen eteläpuoliselta rinteeltä. Maa oli hiilenmusta; sitä vasten oli helppo erottaa noin 30 vuotta sitten myrskyssä kaatuneita lukemattomia harmaita keloja. Paloalueen koko oli hieman yli 30 hehtaaria, varsin hyvin Suomen mittakaavassa. Palo oli salaman sytyttämänä edennyt pintakulona. Palon seuraksena kuoli jonkin verran koivuja ja kuusia, vanhojen mäntyjen tyvet saivat lähinnä kosmeettisia haittoja. Vaikka palo syttyi luonnonsuojelualueella, eikä se uhannut rakennelmia tai ihmishenkiä, se sammutettiin. Suomessa nimittäin palo- ja pelastuslaki määrää, että metsäpalot on aina pyrittävä sammuttamaan. Paloista riippuvaisten eliöiden "onneksi" palopaikka on Suomen syrjäisämpiä, joten paloa ei saatu välittömästi sammutettua.
Hyönteispyynnin tarkoituksena oli selvittää erityisesti latikka- ja kovakuoriaislajistoa. Martikainen määrittikin aineistosta useita harvinaisia pyrofiileja eli palanutta alustaa suosivia tai vaativia lajeja, kuten palolatikan, mänty- ja havuhuppukuoriaisen. Katselin joskus saman vuoden syksyllä ikkunapyydysten sääskiaineistoa. Putkiloissa oli vähänlaisesti yksilöitä, mutta aineiston merkittävyys ei aina ole yksilömäärästä kiinni. Huomioni kiinnitti ensin melko "kookas" pikkusääski, jonka pienen pureskelun jälkeen päättelin olevan äkämäsääski, alaheimosta Lestreminae. Kaivoin hyllystäni Mathias ja Catrin Jaschoffin kirjoittaman tuoreen opuksen Fennoskandian lestremiineistä, ja huomasin kummallisen sääskeni kuuluvan monotyyppiseen (suvussa vain yksi laji) sukuun Eomastix, lajiin incerta.
Eomastix incerta Jaschhof, 2002 äkämäsääsken tarina on lyhyt mutta kertomisen arvoinen. Mathias kuvasi lajin alunperin sukuun Gongromastix. Nimi incerta (epävarma) johtuu siitä, että Mathias oli hieman epäileväinen josko kyseessä olisi uusi suku. Hänellä ei tuolloin ollut kuitenkaan koirasyksilöitä, joten oli parempi liittää laji johonkin tunnettuun sukuun ja odottaa kunnes aineistoa olisi sukusystematiikan selvittämiseksi enemmän tarjolla. Vuonna 2009 Mathias kuvasi tieteelle uutena suvun Eomastix, lajin incerta sen ainoana tunnettuna lajina. Lajista oli vain pari havaintoa Ruotsista ja Norjasta, palaneista metsistä. Näin ollen Jaurujoen havainto sopi hyvin aikaisempiin havaintoihin ja lajin luokitus pyrofiiliksi oli entistä vankemmalla pohjalla. Tämä laji oli melko tavallinen paloalueen ikkunapyydyksissä, mutta sitä ei havaittu lainkaan palamattoman metsän kontrollipyydyksistä. Paloalueelta löytyi myös toinen äkämäsääskiharvinaisuus, Lestremia solidaginis, toiselta havaintopaikaltaan palearktiselta alueelta; tämäkin laji lienee pyrofiili.
Nämä havainnot ovat sinänsä merkittäviä, sillä sääskissä ei aikaisemmin ole ollut pyrofiileiksi luokiteltuja lajeja. Lars-Owe Wikars listasi väitöskirjassaan 54 pyrofiiliä holarktisen alueen hyönteistä, eikä joukossa ollut yhtään sääskeä. Metsäpaloja vaativien lajien listaan tulisikin lisätä ainakin kaksi yllä mainittua äkämäsääskeä.
On sinänsä mielenkiintoista pohtia, miten nämä hennot sääsket leviävät palopaikalta toiselle. Havaintojeni perusteella Eomastix incerta-lajilla lentoaika on pitkä, ulottuen alkukesästä alkusyksyyn. En osaa sanoa, onko sillä vuodessa kaksi sukupolvea, vai voisiko pitkä lentoaika olla sopeuma, joka lisää todennäköisyyttä, että ainakin jotkin yksilöt havaitsevat palon ja pääsevät levittäytymään palopaikalle. Vai onko tällä lajilla paahteisilla paikoilla hyvin niukkoja ja vaikeasti havaittavia populaatioita, jotka runsastuvat nopeasti kun palanutta maata tai puuainesta ilmestyy? Lajin ekologiassa on siis kysymyksiä, joihin ei toistaiseksi ole vastauksia. Samoin olen valmis lyömään vetoa, että pyrofiilejä sääskiä on edelleen löydettävissä.
Kirjallisuus:
Salmela J, Kaunisto K (2015) Additions to the list of Finnish Bibionomorpha (Diptera, Nematocera). Biodiversity Data Journal 3: e5228.doi: 10.3897/BDJ.3.e5228
Wikars L-O (1997) Effects of Fire and Ecology of Fire-Adapted Insects. Uppsala University.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti