Joroisten Saarikkolampi on yksi suomalaisten suo- ja kasvitutkijoiden locus classicus, eli paikka jonka kaikki tuntevat. Saarikkolampi on pieni, suorantainen lampi, jonka veden väri on tavanomaista metsälampea selvästi kirkkaampi. Lampeen purkautuu läheisestä harjusta pohjavettä ja lammen lähellä on joitakin lähdesilmäkkeitä. Alueen kallioperä on kalkkivaikutteinen ja lähteiköillä kasvaa mm. huurresammalia, jotka ovat Etelä-Suomessa varmoja emäksisen pohjaveden osoittajia. Lammen rannan pienellä lettokuviolla (alle 1 ha) kasvaa taarnaa (Cladium mariscus) sisämaan ainoalla kasvupaikallaan. Kohteen suurista luontoarvoista huolimatta lammen ympäristö ojitettiin 1970-luvun alussa ja suo ennallistettiin 2000-luvun alkupuolella. Kävin itse suolla ensimmäisen kerran Lauri Paasivirran ja Jari Ilmosen kanssa 2002, kun selvitimme alueen lähteikköjen lajistoa. Saarikkolampi on hyvä esimerkki etelä-suomalaisesta letosta: pieni ja luonnontilaltaan alentunut.
Silloin 2002 en vielä paljon ymmärtänyt letoista ja niiden merkityksestä Suomen luonnon monimuotoisuudelle. Vasta seuraavana syksynä kävin Jyväskylässä lehtori Veli Saaren suokurssin, ja suotyyppien salat avautuivat minulle ensimmäistä kertaa. Keski-Suomessa letot ovat ns. kiven alla, mutta kurssitarpeita varten nyt sentään voitiin parilla paikalla tutustua keskeiseen lettokasvillisuuteen. Vuonna 2004 retkeilin koko kesän Lapissa ja silloin ensimmäisen kerran konkreettisesti tajusin, että lettoja on pohjoisessakin ja ne voivat olla aika suuriakin. Ikimuistoisimmat lettofiilikset olenkin kokenut pohjoisessa: Kittilän Tollovuomalla ja lähisoilla sekä Kuortanovuomalla.
Mikä sitten on letto ja miksi niitä on vähän etelässä mutta paljon pohjoisessa? Letto on suotyyppi, jonka pH on joko lievästi hapan, neutraali tai jopa emäksinen. Letoilla kasvaa sammalia, joita ei esiinny muilla suotyypeillä; ilman sammaltuntemusta lettoja on vaikea erottaa muista soista. Lettoja esiintyy alueilla, joiden kallioperässä kalkkipitoisia kivilajeja, kuten Kittilässä, Kuusamossa ja Lounais-Lapissa. Lettoja voi olla myös soilla, joille purkautuu pohjavettä tai joilta sulamisvedet huuhtovat humusaineet mennessään. Letot ovat määritelmällisesti avosoita, jotka muodostavat suoyhdistelmätyyppejä rämeiden ja korpien kanssa. Lettonevat ovat avosoita, joilla kasvaa hieman vaateliaampaa suokasvillisuutta, mutta varsinaiset lettolajit puuttuvat. Hieman yksinkertaistaen lettoja esiintyy tarpeeksi märillä ja ravinteisilla kasvupaikoilla. Ravinteisuudesta johtuen lettoja on raivattu viljelysmaiksi ja myöhemmin niitä on kuivattu metsätalouden tarpeisiin. Metsä-Lapissa ja Perä-Pohjolan pohjoisosissa letot ovat pääasiassa luonnontilaisia, koska näin pohjoisessa soiden raivaus ei enää ollut kannattavaa. Etelä-Suomessa alkuperäisestä lettopinta-alasta on jäljellä alle prosentti. Avoimia lettoja on Suomessa jäljellä noin 80000 hehtaaria.
Rolf Krogerus oli ensimmäinen joka keräsi laajan hyönteisaineiston Suomen suotyypeiltä. Itse asiassa Krogerus keräsi aineistoa melko lavealla otannalla, Ruotsin, Norjan ja nykyisen Venäjänkin alueilta. Aineisto käsitti 66 eri tutkimusalaa, joista 21 oli lettoja. Esimerkiksi vaaksiaisia Krogeruksen aineistossa oli eniten juuri letoilta, 77 lajia. Muilla suotyypeillä (rämeet, korvet, nevat) lajimäärät vaihtelivat 21 ja 48 välillä. Yhden vaaksiaislajin Krogerus nimeää letoille tyypilliseksi (Dicranomyia caledonica, jota itse pidän enemmänkin tunturikosteikkojen lajina, jolla on letoilla reliktiluonteisia esiintymiä). Huomautettakoon, että ei ole tarkalleen tiedossa, ketkä kaikki tätä aineistoa ovat määrittäneet ja missä näytteet nykyisin sijaitsevat. Koska aineiston määrittämisestä on kulunut vähintään noin 60 vuotta aikaa, on selvää että monissa lajiryhmissä on tapahtunut melkoisia taksonomisia muutoksia. Kuitenkin Krogeruksen aineisto voi olla ison mittakaavan toistuvien säännönmukaisuuksien tarkastelussa tänäkin päivänä osin käyttökelpoinen. Kaikkiaan aineisto käsitti 4316 lajia, joista kaksisiipisiä, eli sääskiä ja kärpäsiä, oli eniten, 1628.
Itselleni tutuimpia suosääskiä ovat vaaksiaiset. Suomessa elää 51 ensisijaisesti soilla elävää lajia, joista 14 elää yksinomaan tai lähes pelkästään letoilla. Etelä- ja keskiboreaalisen vyöhykkeen maakunnissa (Ab-Ok, eli Varsinais-Suomesta Kainuuseen) lettolajien lajimäärä maakunnittain on keskimäärin 2.8, vaihteluvälillä 1-5. Vastaavasti pohjoisboreaalisella vyöhykkeellä ja Lapin kolmiossa (Obb-Li, eli Perä-Pohjanmaalta Inarin Lappiin) keskiarvo on 7.7 ja vaihteluväli 6-10. Näin ollen lettovaaksiaisten lajimäärä on korkeimmillaan siellä, missä on paljon lettojakin, eli Lapissa ja Kuusamossa.
Vuonna 2007 keräsin isohkon aineiston ns. semiakvaattisia sääskiä, eli vaaksiaisia ja eräitä muita kosteikoilla eläviä heimoja, kuten perhos- ja kummitusääskiä, Kittilästä, Enontekiöltä, Inarista ja Utsjoelta. Tutkimani elinympäristöt olivat latvapuroja, lähteikköjä, lettoja ja karumpia soita. Tämän aineiston perusteella päättelin, että sääskien suuri lajimäärä on yhteydessä lettoihin, lähdevaikutukseen ja virtaavaan veteen. Jos siis havaitset leton, jossa on myös lähteisyyttä ja virtausjuotteja, voit olla melko varma että kyseinen kohde elättää monilukuista sääskiyhteisöä. Saman suuntaiseen tulokseen gradussaan päätyi Eija Nummela, joka tutki ohjauksessani Turun Pomponrahkan semiakvaattisia sääskiä ja kukkakärpäsiä. Tällä suolla lettokohde oli lajirikkain niin sääskillä kuin kukkakärpäsilläkin.
Suomen soilla elävät vaaksiaiset ja muut semiakvaattiset sääsket tunnetaan melko hyvin. Näin ollen nämä lajit olivat mukana uhanalaisuusarviossa, joka julkaistiin 2010. Yksi Suomen harvinaisimmista lettolajeista on tundrasahakainen (Prionocera abscondita, VU), jonka levinneisyys on rajoittunut reheville palsasoille. Suomen harvinaisin lettovaaksiainen lienee kuitenkin kalkkisarakka (Orimarga juvenilis, EN), jonka olen tähän mennessä havainnut Suomesta vain kahdelta hyvin voimakkaasti kalkkivaikutteiselta lähdeletolta Tervolasta ja Kittilästä.
Vuonna 2012 aloitin määrittämään sienisääskiä. Sienisääsket laajasti ymmärrettynä (Sciaroidea harsosääsket poislukien) on erittäin monimuotoinen hyönteisryhmä, jonka lajimäärä näyttää olevan suurimmillaan Lapissa. Fennoskandiasta tunnetaan noin tuhat lajia, jos mukaan lasketaan myös tiedossa olevat mutta tieteelle kuvaamattomat lajit. Euroopan kokonaislajimäärä on noin 1200. Soilla elävistä sienisääskistä ei kuitenkaan ole tiedetty juuri mitään. Krogeruksen aineisto on sienisääskien suhteen melko niukka, eikä anna oikeaa niiden esiintymisestä soilla. Varsinkin Lapin letoilta on viime vuosina löytynyt useita erittäin mielenkiintoisia lajeja. Uskoisin, että mm. useat alla esitellyistä sienisääskistä ovat esiintymisessään sitoutuneita lettoihin tai lähteisiin soihin.
Kuvasin petosienisääsken Neoplatyura noorae 2014 tieteelle uutena lajina. Olen havainnut sitä Lapin kolmion, Kittilän ja Sodankylän parhailta letoilta. Asindulum nigrum on kaikkialla Euroopassa hyvin harvinainen petosienisääski, jonka aikuiset vierailevat mm. lettorikon kukilla. Laji on melko suurikokoinen ja näyttävä pitkine kärsineen ja se on helppo tunnistaa. Sen ainoa tunnettu Suomen populaatio on letolla Tornion Kalkkimaan lähellä. Mycomya shewelli tunnettiin alun perin vain Pohjois-Amerikasta, mutta 2012 Jari Ilmonen keräsi sitä Malaise-pyydyksillä Espoon Matalajärven rantaletolta. Hieman myöhemmin laji tuli vastaan myös omasta keräyksestäni Lapin kolmion lettosuolta. Mielenkiintoinen on myös Leia nigricornis, jota olen määrittänyt vain Lapin kolmion, Kittilän, Sodankylän ja Pelkosenniemen upeilta letoilta. Laji tunnettiin tätä ennen vain tyyppimateriaalin perusteella Alaskasta.
Petosienisääski Asindulum nigrum on kookas ja helppo tunnistaa. Laji on kalkinvaatija, ja sen ainoa tunnettu esiintymä Suomessa sijaitsee lähdeletolla Torniossa.
Muistakin sääskiryhmistä on alustavia havaintoja lajeista, jotka saattavat esiintyä vain letoilla. Esimerkiksi eräs suurikokoinen harsosääski "Sciara sp.n." tunnetaan toistaiseksi vain Viron Saarenmaan, Toivakan Ruostesuon, Keminmaan ja Pelkosenniemen letoilta; otuksen tieteellinen nimeäminen on työn alla. Laji on helppo tunnistaa muista saman suvun harsosääskistä ja pitäisin sitä suurella varmuudella lettoihin sitoutuneena. Keminmaan Kallinkankaalta on löydetyistä polttiaisista Atrichopogon paulus on aikaisemmin tunnettu vain parilta Virolaiselta kosteikolta ja Dasyhelea manassi oli tunnettu vain Kirgisian vuoristosta. Polttiaiset on yksi Suomen huonoiten tunnetuista sääskiheimoista, joten näitä lajeja ei toistaiseksi uskalla julistaa lettosääskiksi. Wojciech Gilkan ja Lauri Paasivirran kuvaama Tanytarsus salmelai tunnetaan vain lettonevoilta, letoilta tai lähdesoilta Pohjois-Savosta ja Lapista.
Näkisin, että lettosuot ovat yksi Suomen luonnon todellisista helmistä. Soitahan Suomessa riittää, mutta lettoja on suhteellisen vähän ja niillä elää paljon vain niille tyypillistä lajistoa. Letot ovat myös muita suotyyppejä lajirikkaampia elinympäristöjä, ainakin kasvien ja kaksisiipisten hyönteisten perusteella mitattuna. Lettosoilta on edelleenkin löydettävissä harvinaisuuksia, joita kukaan ei tiedä siellä edes esiintyvän, kuten Suomelle uusia tai tieteelle kuvaamattomia lajeja.
Kirjallisuus:
Salmela J (2008) Semiaquatic fly (Diptera, Nematocera) fauna of fens, springs, headwater streams and alpine wetlands in the northern boreal ecoregion, Finland. – w-album 6: 1–63.
Salmela J (2012) Biogeographic patterns of Finnish crane flies (Diptera, Tipuloidea). – Psyche 2012: 1–19.
Salmela J & Kaunisto K (2015) Additions to the list of Finnish Bibionomorpha (Diptera, Nematocera). – Biodiversity Data Journal 3: e5228. doi: 10.3897/BDJ.3.e5228.
Salmela J & Suuronen A (2014) A new Neoplatyura Malloch from Finland (Diptera, Keroplatidae). – Biodiversity Data Journa. l 2: e1323. doi: 10.3897/BDJ.2.e1323.
Salmela J & Vilkamaa P (2005) Sciaridae (Diptera) from central Finland: faunistics and taxonomy. – Entomologica Fennica 16: 287–300.
Salmela J. ym. (2015) Malaise-hyönteispyynti Lapin suojelualueilla 2012-2014. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A 221.
Itselleni tutuimpia suosääskiä ovat vaaksiaiset. Suomessa elää 51 ensisijaisesti soilla elävää lajia, joista 14 elää yksinomaan tai lähes pelkästään letoilla. Etelä- ja keskiboreaalisen vyöhykkeen maakunnissa (Ab-Ok, eli Varsinais-Suomesta Kainuuseen) lettolajien lajimäärä maakunnittain on keskimäärin 2.8, vaihteluvälillä 1-5. Vastaavasti pohjoisboreaalisella vyöhykkeellä ja Lapin kolmiossa (Obb-Li, eli Perä-Pohjanmaalta Inarin Lappiin) keskiarvo on 7.7 ja vaihteluväli 6-10. Näin ollen lettovaaksiaisten lajimäärä on korkeimmillaan siellä, missä on paljon lettojakin, eli Lapissa ja Kuusamossa.
Vuonna 2007 keräsin isohkon aineiston ns. semiakvaattisia sääskiä, eli vaaksiaisia ja eräitä muita kosteikoilla eläviä heimoja, kuten perhos- ja kummitusääskiä, Kittilästä, Enontekiöltä, Inarista ja Utsjoelta. Tutkimani elinympäristöt olivat latvapuroja, lähteikköjä, lettoja ja karumpia soita. Tämän aineiston perusteella päättelin, että sääskien suuri lajimäärä on yhteydessä lettoihin, lähdevaikutukseen ja virtaavaan veteen. Jos siis havaitset leton, jossa on myös lähteisyyttä ja virtausjuotteja, voit olla melko varma että kyseinen kohde elättää monilukuista sääskiyhteisöä. Saman suuntaiseen tulokseen gradussaan päätyi Eija Nummela, joka tutki ohjauksessani Turun Pomponrahkan semiakvaattisia sääskiä ja kukkakärpäsiä. Tällä suolla lettokohde oli lajirikkain niin sääskillä kuin kukkakärpäsilläkin.
Suomen soilla elävät vaaksiaiset ja muut semiakvaattiset sääsket tunnetaan melko hyvin. Näin ollen nämä lajit olivat mukana uhanalaisuusarviossa, joka julkaistiin 2010. Yksi Suomen harvinaisimmista lettolajeista on tundrasahakainen (Prionocera abscondita, VU), jonka levinneisyys on rajoittunut reheville palsasoille. Suomen harvinaisin lettovaaksiainen lienee kuitenkin kalkkisarakka (Orimarga juvenilis, EN), jonka olen tähän mennessä havainnut Suomesta vain kahdelta hyvin voimakkaasti kalkkivaikutteiselta lähdeletolta Tervolasta ja Kittilästä.
Vuonna 2012 aloitin määrittämään sienisääskiä. Sienisääsket laajasti ymmärrettynä (Sciaroidea harsosääsket poislukien) on erittäin monimuotoinen hyönteisryhmä, jonka lajimäärä näyttää olevan suurimmillaan Lapissa. Fennoskandiasta tunnetaan noin tuhat lajia, jos mukaan lasketaan myös tiedossa olevat mutta tieteelle kuvaamattomat lajit. Euroopan kokonaislajimäärä on noin 1200. Soilla elävistä sienisääskistä ei kuitenkaan ole tiedetty juuri mitään. Krogeruksen aineisto on sienisääskien suhteen melko niukka, eikä anna oikeaa niiden esiintymisestä soilla. Varsinkin Lapin letoilta on viime vuosina löytynyt useita erittäin mielenkiintoisia lajeja. Uskoisin, että mm. useat alla esitellyistä sienisääskistä ovat esiintymisessään sitoutuneita lettoihin tai lähteisiin soihin.
Kuvasin petosienisääsken Neoplatyura noorae 2014 tieteelle uutena lajina. Olen havainnut sitä Lapin kolmion, Kittilän ja Sodankylän parhailta letoilta. Asindulum nigrum on kaikkialla Euroopassa hyvin harvinainen petosienisääski, jonka aikuiset vierailevat mm. lettorikon kukilla. Laji on melko suurikokoinen ja näyttävä pitkine kärsineen ja se on helppo tunnistaa. Sen ainoa tunnettu Suomen populaatio on letolla Tornion Kalkkimaan lähellä. Mycomya shewelli tunnettiin alun perin vain Pohjois-Amerikasta, mutta 2012 Jari Ilmonen keräsi sitä Malaise-pyydyksillä Espoon Matalajärven rantaletolta. Hieman myöhemmin laji tuli vastaan myös omasta keräyksestäni Lapin kolmion lettosuolta. Mielenkiintoinen on myös Leia nigricornis, jota olen määrittänyt vain Lapin kolmion, Kittilän, Sodankylän ja Pelkosenniemen upeilta letoilta. Laji tunnettiin tätä ennen vain tyyppimateriaalin perusteella Alaskasta.
Muistakin sääskiryhmistä on alustavia havaintoja lajeista, jotka saattavat esiintyä vain letoilla. Esimerkiksi eräs suurikokoinen harsosääski "Sciara sp.n." tunnetaan toistaiseksi vain Viron Saarenmaan, Toivakan Ruostesuon, Keminmaan ja Pelkosenniemen letoilta; otuksen tieteellinen nimeäminen on työn alla. Laji on helppo tunnistaa muista saman suvun harsosääskistä ja pitäisin sitä suurella varmuudella lettoihin sitoutuneena. Keminmaan Kallinkankaalta on löydetyistä polttiaisista Atrichopogon paulus on aikaisemmin tunnettu vain parilta Virolaiselta kosteikolta ja Dasyhelea manassi oli tunnettu vain Kirgisian vuoristosta. Polttiaiset on yksi Suomen huonoiten tunnetuista sääskiheimoista, joten näitä lajeja ei toistaiseksi uskalla julistaa lettosääskiksi. Wojciech Gilkan ja Lauri Paasivirran kuvaama Tanytarsus salmelai tunnetaan vain lettonevoilta, letoilta tai lähdesoilta Pohjois-Savosta ja Lapista.
Näkisin, että lettosuot ovat yksi Suomen luonnon todellisista helmistä. Soitahan Suomessa riittää, mutta lettoja on suhteellisen vähän ja niillä elää paljon vain niille tyypillistä lajistoa. Letot ovat myös muita suotyyppejä lajirikkaampia elinympäristöjä, ainakin kasvien ja kaksisiipisten hyönteisten perusteella mitattuna. Lettosoilta on edelleenkin löydettävissä harvinaisuuksia, joita kukaan ei tiedä siellä edes esiintyvän, kuten Suomelle uusia tai tieteelle kuvaamattomia lajeja.
Kirjallisuus:
Gilka W & Paasivirta L (2009) Evaluation of diagnostic
characters of the Tanytarsus chinyensis
group (Diptera: Chironomidae), with description
of a new species from Lapland. –
Zootaxa 2197: 31–42.
Jakovlev J, Salmela J, Polevoi A, Penttinen J & Vartija N (2014) Recent noteworthy
findings of fungus gnats from Finland and
northwestern Russia (Diptera: Ditomyiidae,
Keroplatidae, Bolitophilidae and Mycetophilidae).
– Biodiversity Data Journal 2:
e1068. doi: 10.3897/BDJ.2.e1068
Kaakinen E. ym. (2008) Suot 4. Teoksessa: Raunio J ym. (toim) Suomen luontotyyppien uhanalaisuus osa 2, Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristö 8.
Polevoi A & Salmela J (2015) New data on poorly
known species of the genus Leia Meigen
(Diptera, Mycetophilidae) from the Palearctic
region. – Zootaxa (painossa).Salmela J (2008) Semiaquatic fly (Diptera, Nematocera) fauna of fens, springs, headwater streams and alpine wetlands in the northern boreal ecoregion, Finland. – w-album 6: 1–63.
Salmela J (2012) Biogeographic patterns of Finnish crane flies (Diptera, Tipuloidea). – Psyche 2012: 1–19.
Salmela J & Kaunisto K (2015) Additions to the list of Finnish Bibionomorpha (Diptera, Nematocera). – Biodiversity Data Journal 3: e5228. doi: 10.3897/BDJ.3.e5228.
Salmela J & Suuronen A (2014) A new Neoplatyura Malloch from Finland (Diptera, Keroplatidae). – Biodiversity Data Journa. l 2: e1323. doi: 10.3897/BDJ.2.e1323.
Salmela J & Vilkamaa P (2005) Sciaridae (Diptera) from central Finland: faunistics and taxonomy. – Entomologica Fennica 16: 287–300.
Salmela J. ym. (2015) Malaise-hyönteispyynti Lapin suojelualueilla 2012-2014. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A 221.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti