Lampiluonnon monimuotoisuus - korjattuja näkemyksiä

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin sulkahyttysten esiintymiseen vaikuttavia tekijöitä. Tuolloin keväällä kirjoittaessani esitin hypoteesejä, jotka nyt joudun korjaamaan. Kyseessä on siis kuuden lammen rykelmä Kemijoen itäpuolella, lähellä Tervolan ja Rovaniemen rajaa. Nämä lammet olivat paljon yllättävämpiä kuin osasin odottaa. Esimerkiksi kaksi pinta-alaltaan suurinta lampea (099, 100) olivatkin kausikuivia, molemmat olivat käytännössä kuivia heinäkuun puoliväliin mennessä. Näissä lammissa esiintyi Chaoborus nyblaei, joka telvehtii munana ja on sopeutunut kausikuiviin olosuhteisiin. Sen sijaan pysyvissä lammissa (098, 102) lammissa esiintyivät toukkatalvehtivat lajit Ch. crystallinus ja Ch. obscuripes. Molempien lajien toukkia havaitsin keskikesällä näissä kausikuivissa lammissa, mutta kyseessä olivat alkukesän aikana lampiin munituista munista kuorituneet yksilöt. Toukat kuolivat lampien kuivuessa, joten kyseessä on ns. "sinkkihabitaatti", joissa lajit voivat hetken elää mutta koko elinkierto ei ole mahdollinen. Tästä syystä lajien esiintyminen on esitetty sulkeissa kausikuivilla kohteilla (Kuva 1). Lähes pysyvässä lammessa 101 esiintyi Ch. nyblaei, mutta en havainnut toukkia vielä ensimmäisellä käyntikerralla; uskoisin, että tällä lammella toukkien kuoroiutuminen oli myöhäisempää kuin lammissa 099 ja 100. Lampi 101 on sillä perusteella lähes pysyvä, koska loppukesällä vesi oli hyvin matalaa. Epäilisin, että lampi jäätyy pohjaa myöten ja tästä syystä Ch. crystallinus tai Ch. obscuripes eivät pysty siinä talvehtimaan. Kyseessä siis ei ollutkaan lähdelampi, kuten edellisessä kirjoituksessani otaksuin.

Havaitsin lammista yhteensä seitsemän lajia Suomessa tavatuista kymmenestä. Lajimäärä vaihteli kahdesta kuuteen, ja pysyvissä lammissa oli suurempi lajimäärä kuin kausikuivissa. Hieman yllättäen aineiston tavallisin laji (frekvenssi 100%) oli Mochlonyx triangularis, joka on samalla Suomelle uusi laji. Näyttäisi sille, että pysyvyys on ehkä tärkein sulkahyttysten esiintymiseen vaikuttava tekijä kalattomissa lammissa. Pienimmässä "hyttyslammessa" (097) tavattiin vain Mochlonyx-lajeja ja harvinainen Cryophila lapponica oli esiintymiseltään indifferentti. Chaoborus nyblaei oli selvästi runsain ja tyypillisin kausikuivilla paikoilla, sillä siitä havaittiin vain yksi yksilö pysyvästä lammesta. Toukkina talvehtivat Ch. crystallinus ja Ch. obscuripes dominoivat varsinkin lammella 098, joka oli syvempi kuin lampi 102. Isommalla otannalla ja lajien runsaudet huomioimalla saataisiin vielä lisäselvyyttä lajien esiintymisestä.

Kuva 1. Sulkahyttysen (Chaoboridae) esiintyminen kuudessa tutkitussa lammessa. Sulkeissa olevat havainnot ovat kesä-heinäkuussa tavattuja toukkia kausikuivissa lammissa; nämä toukat hävisivät lammista niiden kuivuessa.

Lampiluonnon monimuotoisuus ja sulkahyttyset

Kuluvalla viikolla aloitin vuoden 2018 maastotyöt eteläisessä Lapissa. Koska tänä vuonna yhtenä tavoitteenani on kartoittaa sulkahyttysten (Chaoboridae) esiintymistä Lapissa, aloitin maastotyöt muutamien lampien koluamisella. Sulkahyttyset on vähälajinen heimo ja mutta tätä ne kompensoivat paikoin suurella paikallisella runsaudella. Esimerkiksi ainoan järvilajimme C. flavicans toukkamassat näkyvät veneiden kaikuluotaimissa. Sulkahyttyset eivät aikusina ime verta, ja kaikki lajit yhtä australialaista poikkeusta lukuunottamatta ovat toukkina petoja. Suomessa on kahdeksan lajia, joista mainittu C. flavicans elää järvissä, kaikki muut ovat erilaisten kalattomien lampien asukkaita. Tästä syystä sulkahyttystutkija suuntaa matkansa pienten seisovien vesien ääreen.

Kalattomat lammet on melko helppo valita etukäteen tutkimuskohteiksi kartoilta ja ilmakuvilta. Yleensä etsin lampia, joissa ei ole laskupuroja ja jotka ovat pienehköjä (alle 1 ha). Paikan päällä arvio kalattomuudesta osoittautuu lähes aina oikeaksi: nämä lammet ovat yleensä suhteellisen matalia, kalat eivät selviäisi niissä talven yli. Toisaalta osa lammista saattaa kesäaikana kuivua lähes kokonaan. Sitten on lampia, joita ei ole merkitty kartoille, mutta niiden kohdalla on sininen V; merkintä tarkoittaa kausikuivaa allikkoa. Lampien kokogradientin pienimmässä päässä ovat kausikuivat lammikot, joissa on keväällä ja alkukesästä vettä lumien sulamisen jäljiltä. Näissä lammissa elävät hyttyset, useat sukeltajakuoriaiset ja myös eräät sulkahyttyset. Gradientin keskivaiheilla ovat suurehkot lampareet, joissa vesi saattaa pysyä läpi kesän useimpina vuosina, mutta ne kuivuvat vähäsateisina kesinä. Pysyvät lammet ovat melko syviä, ja ne eivät meidän ilmasto-oloissa kuivu koskaan. Todennäköisesti lampien pysyvyyteen vaikuttaa niiden valuma-alueen koko sekä maaperän ominaisuudet.

Pysyvyyden ohella lampien veden kemialliset ominaisuudet vaihtelevat mm. humuspitoisuuden, pH:n ja ravinteisuuden suhteen. Oloissamme harvinaisimpia ovat kalkkilammet, joissa kasvaa mm. näkinpartaisleviä, sen sijaan tavallisia ovat humuspitoiset, pehmeäpohjaiset lammet. Lapin kalattomissa lammissa on havaintojeni perusteella melko niukasti vesikasvillisuutta, mutta rannoilla saattaa olla tiheitä sarakasvustoja ja joskus kelluvia rahkasammalia tai lettolierosammalta.

Tällä viikolla alustavasti tutkimani rypäs lampia kuvastaa hyvin näiden elinympäristöjen moninaisuutta ja yllättävyyttä. Ensimmäisenä keräsin toukkia lampareelta, joka on kausikuiva (Kuva 1). Hyttystoukat esiintyivät erittäin runsaina, mutta niiden joukossa oli muutamia Mochlonyx-sulkahyttysiä. Ochlerotatus eli kesähyttysten ohella Mochlonyx-toukat talvehtivat munina. Tämän jälkeen suuntasin pysyvälle lammelle, joka oli karu, humuspitoinen ja suorantainen (Kuva 2). Tätä lampea asuttivat toukkina talvehtivat Chaoborus-toukat, joista osa oli ehtinyt kehittyä jo koteloiksi. Suomessa on kaksi yleistä tämän tyyppisissä lammissa esiintyvää lajia, C. obscuripes ja C. crystallinus, joiden määritys on mahdollinen vain mikroskoopilla. Yksi minua kiinnostava asia on selvittää, miksi lajit usein esiintyvät vain yksinään lammissa, mutta joskus voi tavata myös molempia. Ehkä kyse on ravintoresursseista, eli tuottavilla paikoilla syötävää riittää molemmille. En osaa vielä sanoa, onko jompi kumpi lajeista kilpailullisesti vahvempi tai missä määrin niiden elinympäristövaatimukset eroavat toisistaan. Tavallisesti näissä vähän isommissa lammissa, joissa C. obscuripes tai C. crystallinus esiintyvät, ei ole lainkaan hyttystoukkia tai niitä on vähän; Chaoborus on ahnas peto joka syö mieluusti hyttysiä, surviaissääskiä tai pieniä äyriäisiä.

Kuva 1. Tässä kausikuivassa lammessa oli runsaasti hyttystoukkia ja sain näytteeksi myös muutaman Mochlonyx-toukan.

Kuva 2. Suorantainen, humuspitoinen lampi, jossa toukkina talvehtivat Chaoborus-toukat runsaita.

Näissä kahdessa ensimmäisessä lammessa ei ollut sinänsä mitään ihmeellisestä, vaan havainnot vastasivat odotuksiani. Sen sijaan kolmas lampi, joka sijaitsi vain muutaman metrin etäisyydellä kakkoslammesta kapean kannaksen erottamana, oli kuin eri maailmasta (Kuva 3). Kirkas vesi, rannalla kangasmetsää, mutta ensinäkemältä ei lainkaan Chaoborus-toukkia. Toukkina talvehtivat lajit ovat nimittäin melko suuria, noin 15 mm pitkiä ja ne huomaa kyllä heti haavin pohjalla niiden läpikuultavuudesta huolimatta. Vasta jonkin aikaa näytevatia katsoneena huomasin pieniä toukkia, joiden täytyi olla ensimmäisen kehitysvaiheen Chaoborus-toukkia. Olenkin melko varma, että kyseessä on harvinainen C. nyblaei, joka on Euroopan lajeista ainoa munatalvehtija. Varma en tietenkään ole, mutta uskaltaisin lyödä asiasta melko suuren veikan... Chaoborus nyblaei on nykyisen tietämyksen perusteella Fennoskandian endeemi, ja se tunnettiin Suomesta pitkään vain yhden havainnon perusteella Utsjoen Nuorgamista. Lajia on vuoden 2013 jälkeen löytynyt muutamalta paikalta Savukoskelta, Sallasta ja Kittilästä. Havainto näinkin "etelästä", keskiboreaaliselta vyöhykkeeltä, on hieman yllättävä, mutta se voi kuvastaa vain lajistomme puutteellista tuntemusta. 

Kuva 3. Kirkasvetinen lampi, jossa runsaasti pieniä 1-kehitysvaiheen Chaoborus-toukkia, kyseessä todennäköisesti C. nyblaei.

Enemmänkin yllättävä oli havainto, että lammessa ei ollut muita Chaoborus-toukkia. Ehkä syynä on tässäkin tapauksessa lajien välinen vuorovaikutus. Chaoborus nyblaei on lajeistamme suurin ja todennäköisesti kilpailullisesti vahva. Koska lajin toukat ovat kasvavat täyteen mittaansa heinäkuun loppuun - elokuun alkuun mennessä, ovat ne petoina läsnä kun toukkatalvehtijoiden toukat ovat vasta kasvamassa täysikokoisiksi. Tämäkin skenaario saattaa toteutua vain ravintoköyhissä oloissa, kuten tässä vähätuottoisalle vaikuttaneessa lammessa. Tietämissäni Savukosken C. nyblaei lammissa tilanne on eri, koska siellä ainakin C. obscuripes esiintyy sympatrisesti. Mutta nämä lammet ovat rehevämpiä kuin tässä kuvailtu. On tietysti mahdollista, että toukkatalvehtivia Chaoborus-lajeja oli tässäkin lammessa läsnä, mutta pyyntiponnistukseni oli liian huono niiden havaitsemiseen. Kuitenkin väittäisin, että vähintään niiden runsauden täytyy olla erittäin alhainen, mikäli lammessa esiintyvät.

Jäljellä oli vielä kaksi lampea jotka tarjosivat molemmat yllätyksen. Neljäs lampi oli suorantainen, mutta vain lievästi humuspitoinen. Yllätyksekseni siinä ei ollut lainkaan sulkahyttysiä tai hyttysiä. Ehkä lampi on lähdevaikutteinen ja sen vesi on toukille täten liian kylmää. Viides kohde oli kangasmaan notkelmassa oleva  pieni suo ja sen keskellä oleva reilusti alle sadan neliön suolampare. Tässäkään ei esiintynyt Chaoborus-toukkia, mutta sen sijaan minua suuresti ilahduttanut Cryophila lapponica (Kuva 4)! Lajista oli tätä ennen lähinnä yli 100 vuotta vanhoja havaintoja Muoniosta ja Enontekiöltä, sekä yksi löytö Lokan alueelta 1990-luvulta. Itsekin olin aikaisemmin nähnyt vain yhden toukan viime kesältä Sallasta. Tästä lajista on 90-vuoden takaa havaintoja Pietarin alueelta, joten on hyvinkin mahdollista, että sitä esiintyy eteläisessä Suomessakin. Mochlonyx-toukkien tavoin Cryophila saalistaa hyttystoukkia ja on munatalvehtija.

Kuva 4. Harvinaisena ja pohjoisena pidetty Cryophila lapponica löytyi Rovaniemeltä, ensimmäinen havainto Perä-Pohjolasta. Toukan suussa on saaliina pieni surviaissääski,

Lähekkäin ja pienellä alalla (alle yhden neliökilometrin) sijaitsevien kalattomien lampien olosuhteet voivat vaihdella suuresti. Näitä eroja on mielestäni mahdoton ennustaa karttatarkastelun perusteella. Kalaton lampi on siis erittäin vajavainen ilmaisu. Mieluusti näkisin tulevaisuudessa näiden vesielinympäristöjen tarkemman luokittelun. Elottoman luonnon muuttujien kirjaamisen ohella sulkahyttyset voisivat olla yksi biologinen muuttuja, joiden perusteella arvioida ja luokitella kalattomia lampia. Sulkahyttysiä on nopea kerätä, niiden lajimäärä on pieni ja ne esiintyvät runsaina. Selvää kuitenkin on, että kalattomat lammet ovat lajistollisesti erittäin omaleimaisia elinympäristöjä, jotka ansaitsevat enemmän huomiota tutkimuksen ja suojelun kannalta.

Hyttysmäisten sääskien tunnistaminen heimotasolle

Aikaisemmassa kirjoituksessa käsittelin hyttysmäisten sääskien (Culicoidea), eli hyttysten, sulkahyttysten, sammakkohyttysten ja sinkilähyttysten, toukkien määrittämistä ja ekologiaa. Tässä kirjoituksessa annaetaan vinkkejä, joiden perusteella Euroopassa esiintyvät Culicomorpha-heimot pystyy aikuisina erottamaan toisistaan.

Culicomorpha-sääsket (surviaissääsket, polttiaiset, norosääsket, mäkärät, sinkilähyttyset, sulkasääsket ja hyttyset) ovat kooltaan vaihtelevia, joko hyvin pieniä (1-2 mm), pienehköjä (3-5 mm) tai suurimmillaan noin 12 mm pitkiä päästä takaruumiin kärkeen mitattuina, siiven pituus on lyhempi kuin ruumiin pituus. Tuntosarven pedicel (toinen jaoke, ei varsinainen flagellomeeri) voi olla suurentunut, pallomainen. Tuntosarvet voivat olla pitkät ja hoikat, eli yksittäiset flagellomeerit ovat selvästi leveyttään pitempiä. Eräissä heimoissa tuntosarvet ovat lyhyet ja useilla heimoilla varsinkin koirailla niissä voi olla pitkiä karvoja (seta) tiheässä, antaen pölyhuiskamaisen vaikutelman.

Määrityskaava Culicomorpha-heimoihin, sovellettu Marshallin (2014) mukaan.

1. Tuntosarvi päätä pitempi (Kuva 1a, 3); pedicel suurentunut, kuppimainen (Kuva 1b)..........3

Kuva 1. a) Surviaissääski, pää (Meigen 1818), b) surviaissääski, tuntosarvi (Butler 2000), c) surviaissääski, tuntosarvi (Meigen 1818), d) polttiainen, tuntosarvi (Meigen 1818). p=pedicel.

-   Tuntosarvi ei päätä pitempi (Kuva 2a); pedicel ei kuppimainen, ei muita tuntosarvijaokkeita merkittävästi suurempi (kuva 2a)..........2

Kuva 2. a) Mäkärä, pää edestä päin kuvattuna (Rubtsov 1965), b) norosääski, tuntosarvi (Vaillant 1959, c) mäkärä, siipi (Edwards 1915), d) norosääski, siipi (Vaillant 1959). p=pedicel.

2. Siivet hyvin leveät, leveimmillään tyviosasta; siiven etuosan suonet vahvat, selvästi erottuvat; takaosan suonet heikommin erottuvat (kuva 2c); tuntosarvet hyvin vahvarakenteiset, kauttaaltaan lähes tasapaksut (Kuva 2a)..........mäkärät

-Siivet leveimmillään keskikohdasta; suonet kauttaaltaan yhtä vahvat (kuva 2d); tuntosarvet kärkeä kohti kapenevat, melko hoikat (Kuva 2b)..........norosääsket

3. Siipisuoni R2+3 kaareva (kuva 3); pitkäjalkaisia, vaaksiaisia muistuttavia hyönteisiä..........sinkilähyttyset

Kuva 3. Sinkilähyttynen, habitus (oikealla), tuntosarvi (vasemmalla) Meigen 1818).

-Siipisuoni R2+3 ei kaareva (Kuva 4, 5)................................................................................4

Kuva 4. a) surviaissääski, siipi (Meigen 1818), b) polttiainen, siipi (Edwards 1922).

4. Siiven reunan saavuttaa kahdeksan tai vähemmän poikittaissuonta (kuva 4)...............5

-Siiven reunan saavuttaa vähintään yhdeksän poikittaissuonta (kuva5)..........................6

Kuva 5. a) Sulkahyttynen, siipi, b) hyttynen, siipi (Johannsen 1903)

5. M-suoni haarautunut (kuva 4b); naaraiden suuosat purevat; koiraiden tuntosarvissa usein vahvat sukaset, suuntautuneet viistoon jaokkeisiin nähden (kuva 1 d)..........polttiaiset

-M-suoni yksinkertainen (kuva 4a); naaraiden suuosat eivät purevat; koiraiden tuntosarvissa usein vahvat sukaset, suuntautuneet kohtisuoraan jaokkeisiin nähden (kuva 1c)..........surviaissääsket

6. Suuosat pidentyneet, molemmilla sukupuolilla pitkä imukärsä (kuva 6); siivissä ja muualla ruumiissa suomuja..........hyttyset

-Suuosat normaalit, ei imukärsää; siivissä voi olla suomuja, muualla ruumiissa tiheä karvoitus

..........sulkahyttyset

Kuva 6. Hyttynen, a) koiras, b) naaras, kuvattu sivulta (Reinert 1971).

Mäkärät (Simulidae)

Toukat suodattajia, virtavesissä, voivat esiintyä myös hyvin pienissä puroissa, tuntureilla sulamisvesipuroissa ja aapasoilla hitaasti virtaavassa vedessä. Toukat kiinnittyvät alustaansa (kivet, kasvillisuus), myös kotelo kiinni alustassa. Aikuiset hyviä lentäjiä, naaraat imevät verta joko nisäkkäistä tai linnuista. Suomessa 56 lajia.

Norosääsket (Thaumaleidae)

Toukat elävät kivi- tai sammalpinnoilla lähteissä tai kylmissä latvapuroissa, eivät upoksissa vaan aivan vesirajassa. Aikuiset huonoja lentäjiä, eivät nauti veriaterioita, tavataan vain lähellä toukkahabitaattia. Suomessa yksi laji Thaumalea truncata, joka melko tavallinen keski- ja pohjoisboreaalisilla vyöhykkeillä (Kainuu, Koillismaa, Lappi), yksittäinen havainto lähteiköltä Ruovedeltä.

Sinkilähyttyset (Dixidae)

Toukat joko virta- tai seisovissa vesissä, myös aapasoilla. Aikuiset hitaita lentäjiä. Suomessa 16 lajia.

Polttiaiset (Ceratopogonidae)

Ekologisesti hyvin monimuotoinen ryhmä, osa lajeista terrestrisiä, suurin osa kostekoilla tai vedessä. Suurin osa lajeista aikuisina vertaimeviä (hyönteisten hemolymfa, nisäkkäiden veri), tosin eräät lajit käyvät vain kukilla. Suomessa vain Culicoides-lajit imevät nisäkkäistä verta. Lajimäärä n. 130, lajisto huonosti tunnettu.

Surviaissääsket (Chironomidae)

Makean veden runsaslajisin hyönteisryhmä. Toukat elävät kaikissa vesielinympäristöissä kuten järvisyvänteissä, vesikasveilla, virtavesissä, lähteissä, soissa, murtovedessä), osa lajeista kosteilla sammalilla, sienien itiöemillä tai ulosteilla. Aikuisten esiintyminen voi olla runsasta ja koiraiden muodostamat parvet voivat olla massiivisia. Suomessa yli 780 lajia.

Hyttyset (Culiciidae)

Toukat kalattomissa lammissa ja lammikoissa. Naaraat vertaimeviä (nisäkkäät, linnut). Suomessa 38 lajia.

Sulkahyttyset (Chaoboridae)

Suomessa tavattavista lajeista vain Chaoborus flavicans elää järvissä. Laji on päivisin pohjassa ja nousee öisin päällysveteen saalistamaan. Toukilla on erikoistuneet kaasurakkulat, joilla ne voivat säädellä esiintymistään vesipatsaassa. Muut lajit elävät kalattomissa lammissa tai muissa pienvesissä. Suomessa 9 lajia

Butler MG (2000) Tanytarsus aquavolans, spec. nov. and Tanytarsus nearcticus, spec. nov., two surface-swarming midges from arctic tundra ponds (Insecta, Diptera, Chironomidae). Spixiana 23: 211-218.

Edwards FW (1915) On the British species of Simulium.—I. the Adults. Bulletin of entomological research 6: 23-42.

Edwards FW (1922) On some Malayan and other species of Culicoides, with a note on the genus Lasiohelea. Bulletin of entomological research 13: 161-167.

Johannsen OA (1903) Aquatic nematocerous diptera. (I). Albany: University of the State of New York.

Marshall SA (2012) Flies: the natural history and diversity of Diptera. Firefly Books, 616 s.

Meigen JW (1818) Systematische Beschreibung der bekannten europäischen zweiflügeligen Insekten. Aachen: Bei Friedrich Wilhelm Forstmann : Gedrukt bei Beaufort Sohn.

Reinert JF (1971) Genus Aedes, subgenus Aedimorphus Theobald in Southeast Asia. University of Florida, PhD dissertation.

Rubzow IA (1963) Eine neue Art aus der Unterfamilie Gymnopaidinae (Simuliidae, Dipt.). Stuttgarter Beiträge zur Naturkunde 123: 1-7.

Vaillant F (1959) The Thaumaleidae (Diptera) of the Appalachian Mountains. Journal of the New York Entomological Society 67: 31-37.

Hyttysmäisistä sääskistä (Culicoidea)

Monet saattavat tietää ja tunnistaa hyttystoukan ulkonäöltä, ja aikuisen hyttysnaaraan kohtaamiselta ei Suomen kesässä voi välttyä. Hyttysillä on kuitenkin lähisukuisia hyönteisiä, joiden toukat niin ikään elävät vedessä. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan lyhyesti neljän hyttysmäisen sääskiryhmän ulkonäköä ja elintapoja.

Kaksisiipisten lahkon (Diptera) sääskimäisiin hyönteisiin kuuluu Culicomorpha-ryhmä, jonka kaikki heimot ovat vedessä eläviä ([hyttyset, sulkahyttyset, frog-biting midges "sammakkohyttyset" eli Corethrellidae (ei Euroopassa), sinkilähyttyset], [polttiaiset, mäkärät, norosääsket] ja [surviaissääsket]). Näistä hyttyset - sinkilähyttyset muodostavat monofyleettisen yläheimon Culicoidea, josta käytettäköön nimitystä hyttysmäiset sääsket. Ryhmän yhteinen kantamuoto on elänyt yli 200 miljoonaa vuotta sitten Triaskaudella. Sinkilähyttyset ovat sammakkohyttysten + sulkahyttysten + hyttysten sisarryhmä ja sammakkohyttyset ovat sulkahyttysten + hyttysten sisarryhmä. Tässä ryhmässä hyttyset ja sulkahyttyset ovat toisilleen läheisintä sukua, eli niillä on ollut yhteinen kantamuoto todennäköisesti alle 200 miljoonaa vuotta sitten (Kuva 1). Tuntomerkkinä (synapomorfia) läheisestä sukulaisuudesta on koteloiden takaruumiin melat (anal paddles), joita ei esiinny muilla hyttysmäisillä sääskillä saati kaksisiipisillä hyönteisillä (Kuva 2).

Kuva 1. Culicomorpha-ryhmän fylogenia Borkentin (2012) mukaan.

Kuva 2. Chaoborus (sulkahyttynen, vasemmalla) ja Anopheles (hyttynen, oikealla), koteloiden (pupa) takaruumin kärjen vapaasti liikkuvat melat (anal paddles) ovat ainutkertainen rakenne, jota ei esiinny muilla kaksisiipisillä hyönteisillä. Kuvien lähteet: Peus (1934), Mendis ym. (1983).

Hyttysmäiset sääsket on siis kehityshistoriallisesti melko vanha ryhmä, jonka edustajat ovat poikkeuksetta akvaattisia. Yli 200 miljoonan vuoden evoluutio on kuitenkin suunnannut kehityslinjoja erilaisiin suuntiin. Vaikka lähes kaikki hyttysmäiset sääsket elävät toukkina seisovissa vesissä, ovat sulkahyttysten Chaoborus-toukat ainoita, jotka pystyvät elämään suurissa järvissä. Hyttysten ja sammakkohyttysten naaraat imevät verta selkärankaisista eläimistä, mutta sinkilähyttysillä ja sulkahyttysillä suuosat eivät ole purevat. Myös toukkien elintavat vaihtelevat suuresti: kaikki sulkahyttyset lukuunottamatta yhtä australialaista sukua ovat petoja, kuten ovat myös sammakkohyttyset. Hyttystoukissa pedot ovat poikkeuksia (Toxorhynchites) ja pääasiassa toukat nauttivat alustoilta kaapimaansa pienikokoista ravintoa. Sinkilähyttyset elävät veden pintakalvolla suodattaen pinnalta pienikokoista ravintoa.

Hyttyset (Culicidae)

Suomessa tavattavat lajit elävät tavallisimmin pienissä lammikoissa, jotka voivat olla kausikuivia. Joskus toukkia, erityisesti horkkahyttysiä (Anopheles), tapaa myös pysyvissä, kalattomissa lammissa. Suurin osa Suomen lajistosta kuuluu alaheimoon Culicinae, ja tämä ryhmän toukilla on takaruumiin peräpäässä hengitysputki (siphon), jonka avulla ne hengittävät ilmakehän happea. Poikkeuksena ovat Mansoniini-tribuksen toukat, joista Suomessa esiintyy vain Coquillettidia richiardii. Näiden toukkien hengitysputki on erityisen vahva, erikoistunut rikkomaan kasvin pinnan ja ottamaan tarvitsemansa hapen kasvisolukosta. Näin ollen niiden ei tarvitse tehdä pintakäyntejä hengittääkseen. Horkkahyttysillä ei ole hengitysputkea, vaan niiden takaruumiin peräpäässä on levymäinen rakenne, spiracular plate. Koska horkkahyttyset ovat veden pintakalvon tuntumassa vaaka-asennossa, niillä ei ole tarvetta pitkään hengitysputkeen. Horkkahyttyset saavat suuosillaan aikaan virtauksen ja ne suodattavat vedestä ravintonsa. Hyttystoukkien päässä ja muualla ruumissa on runsaasti erilaisia tuntokarvoja, joista osa on haarottuneita. Suuosissa silmiinpistäviä ovat labrumin alapuoliset harjat (palatal brushes) sekä tietysti tuntosarvet, jotka sijaitsevat pään sivuilla (Kuva 3). Culicinae-toukkien peräpää on kaksihaarainen, koostuen hengitysputkesta sekä 10. takaruumiin jaokkeesta, jonka kärjessä ovat anaalipapillit sekä niiden tyvellä suhteellisen pitkät karvat (cratal setae, Kuva 3). Hyttysillä ja sulkahyttysillä toukan keskiruumis on ikään kuin pullistunut, muuta ruumista leveämpi. Syynä tähän on keskiruumin jaokkeiden liittyminen yhteen.

Kuva 3. Culicinae-hyttysen toukka, pää ja keskiruumis (vasemmalla, Ochlerotatus dianteus), takaruumiin kärki (oikealla, Ochlerotatus cf. excrucians).

Sulkahyttyset (Chaoboridae)

Suomessa tavattavat lajit luokitellaan sukuihin Chaoborus, Mochlonyx ja Cryophila. Ainoastaan Chaoborus flavicans elää järvissä, muut lajit elävät kalattomissa lammissa ja lammikoissa, jotka voivat olla pysyviä tai kausikuivia. Varsinkin Chaoborus-toukat ovat ulkonäöltään lasimaisia, läpikuultavia, eikä niiden nimi ole turhaan englanniksi "phantom midges". [Näitä ei saa sekoittaa heimoon Ptychopteridae eli kummitussääskiin (phantom crane flies), jotka ovat nekin vesihyönteisiä mutta muistuttavat enemmänkin vaaksiaisia.] Mochlonyx-toukilla on selvä hengitysputki, mutta Cryophila-toukilla se on erittäin lyhyt, ei silmiinpistävä (Kuva 4). Chaoborus-toukat ovat ns. apneustisia, eli ne ottavat happensa suoraan vedestä ihonsa läpi. Meillä esiintyvät sulkahyttyset ovat kaikki petoja ja heimon toukkien on tuntosarvet ovat kehittyneet saalistuselimiksi. Tuntosarvet sijaitsevat lähellä toisiaan keskellä päätä ja niiden kärjissä on vahvoja karvoja. Mandibelit ovat nekin voimakasrakenteiset, Chaoborus-toukilla mandibelien hampaat ovat verrattain suuret. Chaoborus- ja Mochlonyx-toukilla on kahdet parilliset ilmarakot (air sacs) keski- ja takaruumiissa, Cryophila-toukilla niitä on kolme paria, mutta ne ovat vaikeasti huomattavissa koska toukka ei ole erityisen läpikuultava. Mochlonyx-toukat ovat melko pieniä, hyttystoukkien kokoluokkaa, mutta Cryophila ja Chaoborus kasvavat suuremmiksi. Suomen, ja samalla Euroopan, suurin laji on harvinainen Ch. nyblaei, jonka toukka on täysikasvuisena n. 2 cm pitkä. Sulkahyttysillä on myös takaruumiin peräpäässä anaalipapillit, joiden toiminta liittyy ionitasapainon ylläpitämiseen.

Kuva 4. Sulkahyttysten Mochlonyx, Cryophila ja Chaoborus toukat. Nämä suvut ovat ainoat Euroopan lajistossa.

Kuva 5. Chaoborus-toukan mandibeli (vasemmalla, C. nyblaei) ja pää sivulta kuvattuna (oikealla, C. obscuripes).

Sinkilähyttyset (Dixidae)

Suomessa tavattavat lajit kuuluvat kahteen sukuun, Dixa ja Dixella. Dixa-toukat elävät virtaavissa vesissä, kuten lähteissä, puroissa ja joissa, mutta eivät kovan virtauksen alueella. Dixella-toukkia tavataan seisovissa vesissä, myös soiden rimmissä. Sinkilähyttysten englanninkielinen nimi "meniscus midges" viittaa niiden elämiseen vesien pintakalvoilla, sinkilä taasen viittaa toukkien luonteenomaiseen U-muotoiseen lepoasentoon. Sinkilähyttyset suodattavat horkkahyttysten tapaan ravintonsa suuosillaan. Toukkien tuntosarvet ovat melko pitkät ja ne sijaitsevat pään sivuilla. Keskiruumiin jaokkeet eivät ole sulautuneet yhteen eikä keskiruumis ole muuta ruumista leveämpi. Takaruumiin kärjessä on leveä hengityselin spiracular plate, jossa on ulokkeet molemmilla sivuilla ja kärjessä (Kuva 6). Varsinaiset hengitysaukot voi erottaa levyn keskellä pieninä silmiä muistuttavina renkaina.

Kuva 6. Sinkilähyttysen toukka alta ja päältä. Kuvan lähde: (Smith 1928).

Sammakkohyttyset (Corethrellidae)

Sammakkohyttyset esiintyvät lähinnä trooppisilla alueilla, erityisesti siellä missä on sammakoita. Aikuiset naaraat ovat erikoistuneet imemään sammakoiden, ilmeisesti erityisesti puusammakoiden, verta. Naaraat etsivät uhrinsa soidinäänien perusteella, eli uhriksi joutuvat vain ääntelevät koiraat. Uhrien paikantamiseen tarvittava kuuloelin sijaitsee tuntosarvien tyvellä. Sammakkohyttysten toukat ovat petoja ja ne elävät puiden onkaloissa, putkilokasvien vesikokoumissa ja muissa pienissä vesissä. Sammakkohyttysiä ei esiinny Euroopassa.

Kirjallisuus:

Becker N ym. (2010) Mosquitoes and their control. 2nd edition. Springer, 577 s.

Borkent A (2012) The Pupae of Culicomorpha — Morphology and a New Phylogenetic Tree Zootaxa 3396: 1–98.

Marshall SA (2012) Flies: the natural history and diversity of Diptera. Firefly Books, 616 s.

Mendis KN ym. (1983) Biology and descriptions of the larva and pupa of Anophetes (Cellia) elegans James (1903). Mosquito systematics 15: 318-324.

Smith FK (1928) Larval Characters of Genus Dixa. Journal of the New York Entomological Society 36: 263-286.

Malaise-pyynti ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Kesäkuussa 2007 kävelin Hannu "Juhta" Jurkkalan kanssa Pulmankijärven, Galddasjohkan ja Aadolfin kammin kautta eräälle lettosuolle lähelle Njallajavria. Kyseinen järvi Kaldoaivin erämaassa on Suomen syrjäisin paikka, jos valtakunnan rajat otetaan huomioon, ja rehvakkaasti annoimmekin pyydyskohteelle nimeksi "Suomen syrjäisin Malaise" (Kuva 1). Asetimme suolle yhden Malaise-hyönteispyydyksen, jonka hain pois elokuun lopussa ja koin kerran heinäkuussa. Käytin Malaisessa pyydysnesteenä glykolin, veden ja pesuaineen sekoitusta. Myöhemmin säilöin materiaalin etanoliin, poimin pois omat otukseni, määritin ne ja julkaisin aineiston. Malaisesta oli vuosien saatossa muodostunut minulle takuuvarma pyyntiväline, ja talven jälkeen ensimmäisen Malaisen pystytys jonnekin lähteelle, suolle tai puron varteen oli maastokauden kohokohta.

Kuva 1. "Suomen syrjäisin Malaise" lähellä Buolpmatgeasjavria Kaldoaivin erämaassa 2007. Kuva J. Salmela.

René Malaise lieneekin kaikkien maailman hyönteistutkijoiden tuntema nimi, ainakin hänen keksimänsä pyydyksensä vuoksi. Malaise oli ruotsalainen entomologi, joka tutki erityisesti sahapistiäisiä ja joka keräsi laajoja aineistoja mm. Burmassa ja Venäjän Kamtsatkalla. Alkuperäinen pyydysmalli julkaistiin 1937 ja myöhemmin pyydyksen mittasuhteita on kukin viilannut omien mieltymystensä mukaan. Pyydyksen perusperiaate on kuitenkin pysynyt samana: se muistuttaa harjatelttaa, jonka toinen pääty on korkeammalla kuin toinen ja jonka sivut ovat avonaiset. Korkeammassa päässä on pyydyspurkki, josta saalis kerätään. Pyydys kiristetään narujen avulla jämäkäksi ja jätetään maastoon vaikka vuodeksi; pohjoisilla leveyksillä tietysti lumettomaksi ajaksi. Pyydyksessä ei ole houkittimia, se ei tarvitse sähkövirtaa eikä mitään kalliita materiaaleja. Kankaan täytyy olla kevyttä ja vahvaa ja sen pitää kuivua nopeasti. Pyydyspurkin väsää huonompikin timpuri kahdesta erikokoisesta muovipurkista. Pyydyksen ompelu ja kankaan leikkaaminen sen sijaan vaativat osaamista ompelukoneen kanssa. Pyydysnesteeksi soveltuu vaikka suolavesi, mutta useimmat käyttävät glykolia tai etanolia; myrkkynapin avulla voi kerätä kuivamaterialia, mutta silloin pyydys on koettava päivittäin. Pyydykset menevät pakattuna pieneen tilaan ja ne ovat kevyitä kantaa jumalan selän taakse vaikka Tarvantovaaran erämaahan. Pyydyspurkki on hyvä kokea vähintään kuukauden välein, mieluusti tiheämmin.

Pyydys kannattaa asettaa avoimelle paikalle ja purkkipäädyn on hyvä osoittaa valoisimpaan suuntaan. Hyönteiset lentävät tai kävelevät keskikankaaseen ja tästä useimmat lähtevät kiipeämään ylöspäin, kohti surman suuta. Pyydyksen katon (vaalea) ja alaosan (tumma) väriero voi auttaa asiassa, mutta en usko tällä seikalla olevan niin väliä. Pyydys on erittäin tehokas kaksisiipisille ja pistiäisille, mutta päätyy sinne kovakuoriaisiakin, nivelkärsäisiä ja perhosia. Virtavesien lähellä purkki on mustanaan koskikorentoja ja joskus myös vesiperhosia. Pyydykseen voi kuukaudessa päätyä useita kymmeniä tuhansia yksilöitä. Malaise-pyynti on helppoa ja hauskaa siihen saakka kunnes aineistoa aletaan käsitellä: yhden kuukauden saaliin erittely heimo- ja lahkotasolle voi viedä useita päiviä. Olenkin usein todennut, että jos pitäisi valita vain yksi pyydys hyönteishommiin, se olisi Malaise. Esimerkiksi Suomen Lapin Malaise-pyynneissä 2012-2014 määritettiin yhteensä 2011 lajia, joista 112 havaittiin Suomelle uusina.

Ruotsissa oli oma Malaise-projekti, jossa vuosina 2003-2006 kerättiin arvioilta 80 miljoonaa hyönteistä. Aineistosta on tähän menessä löydetty n. 1000 Ruotsille uutta lajia, joista puolet on samalla tieteelle uusia. Kerätyn materiaalin määrittäminen perinteisin menetelmin, eli morfologiaan perustuen, vie vuosikymmeniä, koska monissa yksilö- ja lajimäärältään suurissa ryhmissä on vain vähän asiantuntijoita. Nämä asiantuntijat ovat muutenkin kiireisiä, eikä mustanaan täynnä olevien satojen putkiloiden määritysurakkaa omalla vapaa-ajalla ole välttämättä houkutteleva vaihtoehto. Brian Brown (2005) onkin hienosti osoittanut, millainen epäsuhta vallitsee useiden kaksisiipisheimojen lajimäärän ja runsauden sekä näitä ryhmiä tutkivien henkilöiden määrän välillä.

Askelia kohti valoisampaa tulevaisuutta on kuitenkin otettu. Hiljattain julkaistiin artikkeli, jossa kahden Malaise-pyydyksen (lähes koko) aineisto yhden kauden ajalta määritettiin DNA lajitunnisteiden avulla. Yhteensä yli 45000 yksilöä valittiin analysoitaviksi, eli ne valokuvattiin, taulukoitiin ja lähetettiin sekvensoitavaksi. 37000 yksilöistä saatiin riitävän hyvä sekvenssi, jota voitiin verrata BOLDin viitetietokantaan. Aineistossa oli 5301 "viivakooditunnusta" eli BIN-tunnusta (Barcode index number), jota voidaan pitää lajimäärän korvikemittana. Näistä 1850 voitiin luotettavasti nimetä johonkin taksonomiseen lajiin kuuluvaksi, eli analysoidut yksilöt olivat riittävän samankaltaisia viitetietokannan lajilleen määritettyihin yksilöihin verrattuna. Toisin sanoen 35 % lajeista pystyttiin määrittämään ilman vaikeuksia. On sitten näkökulmasta kiinni, onko se hyvin vai kohtalaisesti. BOLDin viitetietokannan laatu tietysti paranee jatkuvasti, kun asiantuntijat lähettävät sekvensoitavaksi lisää lajeja, määrittävät yksilöitä uudelleen ja korjaavat virheitä. Suurissa lahkoissa perhosilla ja kovakuoriaisilla oli enemmän lajitason määrityksiä kuin pistiäisillä tai kaksisiipisillä. Tämän artikkelin johtopäätöksissä suorastaan toivotaan, että lajiryhmien osaajat pyrkisivät selvittämään mitä ovat määrittämättä jääneet BIN-tunnukset. Yksilöt on sijoitettu julkisiin kokoelmiin ja ne ovat lainattavissa tutkimuksia varten.

Viitetietokannan päivittäminen ja laajentaminen on erinomainen esimerkki rajat ylittävästä globaalista hankkeesta, joka tähtää biodiversiteettitiedon avoimuuteen ja maailman lajimäärän selvittämiseen. On sinänsä huomattavaa, että melko pienestä aineistosta (kaksi vaivaista pyydystä), joka on kerätty maasta jonka lajisto on yksi maailman parhaiten tunnettuja, iso osa jäi vielä tieteellistä nimeä vaille. Vaikka tulevaisuudessa osa Malaise- yms. pyydysaineistoista määritettäisiin koneellisesti DNA lajitunnisteisiin perustuen, tarvitaan vielä kosolti perinteistä taksonomista tutkimusta, jotta määritysprosentti erityisesti pistiäisillä ja kaksisiipisillä, maailman lajirikkaimmilla lahkoilla, olisi lähempänä sataa. Näin ollen lajitunnistemääritysrobotit eivät ainakaan lyhyellä aikavälillä uhkaa perinteisten lajiosaajien toimeentuloa. Näkisin että molempia tarvitaan, sekä robotteja isojen massa-aineistojen määrittämiseen, että perinteistä morfologis-ekologista osaamista.

Törmäoja, Savukosken helmi

Törmäoja on pienehkö mutta erittäin monimuotoinen luontokohde Savukoskella, Venäjän rajan tuntumassa. Törmäoja on Metsähallituksen omalla päätöksellä suojelema kohde, joka piakkoin säädösvalmistelun kautta liitetään luonnonsuojelulain alaiseksi alueeksi. Suojelualueen nimikkokohde, Törmäoja (Kuva 1), on nimensä mukaisesti jyrkkien törmien alla virtaava latvapuro, joka lopulta laskee vetensä Nuorttijokeen. Törmäojan kanjonissa on louhikkorinteitä, vanhoja metsiä, reheviä puronvarsia sekä lähteikköjä, mutta suojelualueen omaleimaisin kohde on Ahot, eli avoimet niityt. Varsinaiset Ahot ovat melko karuja kausikosteikkoja, joiden pohjaa peittää yhtenäinen karhunsammalkasvusto. Pienialaisesti nämä niityt ovat rehevämpiä, ja niille tunnusomaisia ovat mm. kullero ja nurmitatar. Ahojen reunoilla lähellä Törmäojaa on myös harvinaista laaksoarhoa, jonka perusteella alue on liitetty osaksi Natura 2000-verkostoa. 

Kuva 1. Hirvi Törmäojan kanjonin alkupäässä, missä törmät eivät vielä ole erityisen jyrkät. Kuva J. Salmela 2012.

Kävin Törmäojalla ensimmäisen kerran 2012. Karujen mäntykankaiden jälkeen rehevät purojen varret olivat kuin toisesta maailmasta, ja kun kävelin Ahojen reunalle Joutenojan latvalta, näkymä oli suorastaan mykistävän kaunis. Törmäojan lumoavuus ei ole vähentynyt useiden käyntien jälkeenkään, ja alueesta onkin muodostunut minulle ehkä tärkein yksittäinen kohde koko Lapin alueella. 

Törmäoja ei ole pelkästään luonnontutkijan silmiä hivelevä, se on myös lajistollisesti arvokas. Vuoden 2015 loppuun mennessä sieltä oli havaittu 811 hyönteislajia, joista 23 on luokiteltu punaisen kirjan lajeiksi. Alueen suurta hyönteislajien monimuotoisuutta selittää parhaiten kaksi seikkaa: suurehko pyyntiponnistus sekä ennen kaikkea elinympäristöjen kirjo. Esimerkiksi harvinainen surviaissääski Orthocladius abiskoensis ja pikkuvaaksiainen Rhabdomastix parva ovat riippuvaisia runsaasta lähteisyydestä, sienisääski Sciophila salassea tarvitsee lahopuuta ja kaskas Sorhoanus schmidti elää Ahojen kausikosteilla niityillä. Oma lukunsa ovat kalattomat lammet, joista olen kirjoittanut aikaisemmin.

Olen juuri parhaillaan työstämässä käsikirjoitusta, jossa kuvaan muutaman tieteelle uuden sienisääsken. Näistä lajeista yksi tunnetaan toistaiseksi vain Törmäojalta sekä yksi toinen laji Törmäojan lisäksi vain Saksan Alpeilta. Hiljattain kuvasin neljä uutta lajia sienisääskisuvusta Boletina, joista yhdelle annoin nimeksi B. nuortti, Nuorttijoen mukaan. Tämän lajin ainoat yksilöt tunnetaan tähän mennessä vain Törmäojalta.

Kuva 2. Harvinainen sienisäski Boletina nuortti Salmela, 2016, joka tunnetaan toistaiseksi vain Törmäojalta kerätyistä näytteistä. Kuva koiraan hypopygumista on julkaisusta Salmela ym. 2016.

Olen havainnut, että Maanselän vedenjakajan itäpuolella sijaitsevat alueet ovat hieman poikkeavia muuhun Metsä-Lappiin verrattuna. On mahdollista, että arktiset lajit kuten R. parva, Sciophila fuliginosa ja Mycomya thula ovat päässeet leviämään Nuorttijoen latvoille jokivarsia pitkin Barentsinmeren rannoilta. Joka tapauksessa näiltä latvavesiltä, kuten Törmäojalta, Urho Kekkosen kansallispuistosta ja Värriön luonnonpuistosta on havaittu useita lajeja, joita ei toistaiseksi tunneta muualta Suomesta, tai edes muualta Pohjoismaista. Voi tietysti olla, että näkemykseni Törmäojan ainutlaatuisuudesta vähenee myöhemmin jos näitä harvinaisia lajeja löydetään vedenjakajan länsipuolelta. Törmäojan lajistoa ei kuitenkaan voida pitää mitenkään täydellisesti selvitettynä, ja lisäpyynti toisi takuulla lisää pituutta lajilistaan, todennäköisesti tieteelle kuvaamattomiakin lajeja. 

DNA lajitunnisteet ja uusien lajien kuvaaminen

Työstän parhaillaan artikkelia jossa kuvaan seitsemän tieteelle uutta sienisääskilajia. Määrä voi kuulostaa paljolle, mutta ei oikeasti ole sitä. Fennoskandiassa elää vähintään 1000 sienisääskilajia, joista noin sata on edelleen nimeämättä. Omassa artikkelissani käsittelen näitä muutamaa hyvin harvinaista lajia, joista minulla ei alkuun ollut kuin vähimmillään yksi yksilö jostain Lapin peräkorvesta. Kaikista näistä lajeista lähetin yksilöitä FINBoL-hankkeen välityksellä Kanadan Ontarioon sekvensoitavaksi, eli niin sanotusti "barkoodattavaksi". Valitettavasti kaikista yksilöistä sekvensointi ei onnistunut, mutta niissä missä onnistui, DNA-lajitunnisteista on ollut suuri apu.

Esimerkiksi Eerikki Rundgrenin ja Lapin luontopalvelujen yhteistyöllä kerätty Phronia "prolongata" Inarin Muotkatuntureilta oli pitkään tiedossa vain tämän yhden yksilön perusteella (kuva 1). Kyseinen laji on hyvin lähellä holarktista Phronia exigua-laji, mutta erot koiraiden sukupuolielimissä ovat huomattavat. Myös DNA-lajitunnisteiden perusteella lajien eron on selvä. 

Kuva 1. Phronia "prolongata" on harvinainen pohjoinen sienisääski, joka tunnetaan Suomen ja Norjan pohjoisimpien osien ohella Kanadasta ja Saksan Alpeilta. Kuva Kolcsar Levente-Peter.

Alkaessani työstämään artikkelia syötin uusien lajien DNA-lajitunnisteet eli 658 emäsparin standardipituiset mitokondrion COI-geenien sekvenssit BOLD-tietokantaan, jossa on tällä hetkellä lähes 5 miljoonaa DNA-lajitunnistetta; näistä 50000 kuuluu sienisääskiin. Phronia "prolongata" näyttäisi kuuluvan monofyleettiseen lajiin, joka tunnetaan paitsi Muotkatuntureilta myös Norjan Altasta, Saksan Alpeilta sekä Kanadan Brittiläisestä Kolumbiasta (Kuva 2). Saamieni kuvien perusteella ainakin Norjan yksilöt ovat todellakin samaa lajia kuin muotkatunturilainen. Saksan ja Kanadan yksilöitä odottelen vielä saapuviksi tutkittavakseni, mutta olen aika lailla vakuuttunut, että ne ovat samaa lajia.

Kuva 2. BOLD-tietokannan COI-aineistoon perustuva NJ-puu, jonka perusteella Phronia "prolongata" eroaa selvästi lähilajistaan P. exigua.

Toinen mielenkiintoinen tapaus on Orfelia "spA", jonka entinen työntekijäni Matti Mäkilä keräsi jokunen vuosi sitten Savukosken Törmäojalta. Huomasin heti tuoreeltaan, että tämä komea ilmestys (Kuva 3) on mahdollisesti uusi laji, ja toden totta, otus ei sovi yhdenkään holarktiselta alueelta tavatun lajin kuvaukseen. Tästäkin lajista löysin BOLDin avulla yhden Alpeilta kerätyn yksilön, jonka geneettinen etäisyys törmäojalaiseen on alle prosentin. Tätäkin odotan edelleen nähtäväksi, mutta olisin suuresti yllänyt jos neulassa tai viinaputkilossa ei olisi kovin tutun näköinen spA.

Kuva 3. Orfelia spA, komea petosienisääski, jonka ainoa tunnettu havaintopaikka Suomessa on Savukosken Törmäoja. Kuva Jukka Salmela.

DNA-lajitunnisteet ovat tulleet biodiversiteettitutkimuksen ja taksonomian arkipäiväisiksi työkaluiksi ja hyvä niin, mutta vanhoillakin "konsteilla" on edelleen sijansa. Taksonomiassa nimittäin pitää olla bibliofiili ja vanhatkin artikkelit on kaivettava esiin kirjastojen kätköistä. Yksi tällainen tapaus on toinen Phronia, spG, joka kulkee käsikirjoituksessani tällä hetkellä nimellä "reducta". Keräsin 2013 yhden yksilön Sallan Iso Pyhäntunturilta, nätiltä mutta karulta rinnesuolta. Tämä elukka on läheinen lajille P. braueri, jolla on niin ikään laaja holarktinen levinneisyys. Kirjallisuutta penkoessani törmäsin Galina P. Ostroverkhovan piirtäneen koiraan genitaalit vuoden 1979 julkaisussaan siperiailaisista sienisääskistä (kuva 4). Ostroverkhovalla siis oli tämä uusi laji jo käsissään, mutta hän ajattelin sen kuuluvan lajiin P. braueri. Onneksi hänen piirtämänsä kuva on sen verran hyvä, että pystyin määrittämään sen "reductaksi". Vielä varmuudeksi Elena Subbotina Tomskin yliopistolta etsi Ostroverkhovan lasille tehdyt kestopreparaatit, joista pystyin myös varmentamaan määrityksen. Näin ollen "reductan" tunnettu levinneisyysalue laajeni melkoisesti Sallasta itään.

Kuva 4. Phronia "reducta" tunnetaan Sallasta Siperiasta. 

DNA-lajitunnisteet ovat merkittävästi parantaneet tulevan artikkelini laatua. Ilman lajitunnisteita en olisi todennäköisesti ikinä ollut tietoinen näistä muista yksilöistä, koska minulla ei olisi ollut aikaa käydä läpi useiden eri museoiden kokoelmia ja etsiä neulaa heinäsuovasta. DNA-lajitunnisteet tuovat muiden etujensa ohella läpinäkyvyyttä taksonomiaan ja ne nopeuttavat "loputonta" työtä maapallon monimuotoisuuden selvittämiseksi.