Malaise-pyynti ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Kesäkuussa 2007 kävelin Hannu "Juhta" Jurkkalan kanssa Pulmankijärven, Galddasjohkan ja Aadolfin kammin kautta eräälle lettosuolle lähelle Njallajavria. Kyseinen järvi Kaldoaivin erämaassa on Suomen syrjäisin paikka, jos valtakunnan rajat otetaan huomioon, ja rehvakkaasti annoimmekin pyydyskohteelle nimeksi "Suomen syrjäisin Malaise" (Kuva 1). Asetimme suolle yhden Malaise-hyönteispyydyksen, jonka hain pois elokuun lopussa ja koin kerran heinäkuussa. Käytin Malaisessa pyydysnesteenä glykolin, veden ja pesuaineen sekoitusta. Myöhemmin säilöin materiaalin etanoliin, poimin pois omat otukseni, määritin ne ja julkaisin aineiston. Malaisesta oli vuosien saatossa muodostunut minulle takuuvarma pyyntiväline, ja talven jälkeen ensimmäisen Malaisen pystytys jonnekin lähteelle, suolle tai puron varteen oli maastokauden kohokohta.

Kuva 1. "Suomen syrjäisin Malaise" lähellä Buolpmatgeasjavria Kaldoaivin erämaassa 2007. Kuva J. Salmela.

René Malaise lieneekin kaikkien maailman hyönteistutkijoiden tuntema nimi, ainakin hänen keksimänsä pyydyksensä vuoksi. Malaise oli ruotsalainen entomologi, joka tutki erityisesti sahapistiäisiä ja joka keräsi laajoja aineistoja mm. Burmassa ja Venäjän Kamtsatkalla. Alkuperäinen pyydysmalli julkaistiin 1937 ja myöhemmin pyydyksen mittasuhteita on kukin viilannut omien mieltymystensä mukaan. Pyydyksen perusperiaate on kuitenkin pysynyt samana: se muistuttaa harjatelttaa, jonka toinen pääty on korkeammalla kuin toinen ja jonka sivut ovat avonaiset. Korkeammassa päässä on pyydyspurkki, josta saalis kerätään. Pyydys kiristetään narujen avulla jämäkäksi ja jätetään maastoon vaikka vuodeksi; pohjoisilla leveyksillä tietysti lumettomaksi ajaksi. Pyydyksessä ei ole houkittimia, se ei tarvitse sähkövirtaa eikä mitään kalliita materiaaleja. Kankaan täytyy olla kevyttä ja vahvaa ja sen pitää kuivua nopeasti. Pyydyspurkin väsää huonompikin timpuri kahdesta erikokoisesta muovipurkista. Pyydyksen ompelu ja kankaan leikkaaminen sen sijaan vaativat osaamista ompelukoneen kanssa. Pyydysnesteeksi soveltuu vaikka suolavesi, mutta useimmat käyttävät glykolia tai etanolia; myrkkynapin avulla voi kerätä kuivamaterialia, mutta silloin pyydys on koettava päivittäin. Pyydykset menevät pakattuna pieneen tilaan ja ne ovat kevyitä kantaa jumalan selän taakse vaikka Tarvantovaaran erämaahan. Pyydyspurkki on hyvä kokea vähintään kuukauden välein, mieluusti tiheämmin.

Pyydys kannattaa asettaa avoimelle paikalle ja purkkipäädyn on hyvä osoittaa valoisimpaan suuntaan. Hyönteiset lentävät tai kävelevät keskikankaaseen ja tästä useimmat lähtevät kiipeämään ylöspäin, kohti surman suuta. Pyydyksen katon (vaalea) ja alaosan (tumma) väriero voi auttaa asiassa, mutta en usko tällä seikalla olevan niin väliä. Pyydys on erittäin tehokas kaksisiipisille ja pistiäisille, mutta päätyy sinne kovakuoriaisiakin, nivelkärsäisiä ja perhosia. Virtavesien lähellä purkki on mustanaan koskikorentoja ja joskus myös vesiperhosia. Pyydykseen voi kuukaudessa päätyä useita kymmeniä tuhansia yksilöitä. Malaise-pyynti on helppoa ja hauskaa siihen saakka kunnes aineistoa aletaan käsitellä: yhden kuukauden saaliin erittely heimo- ja lahkotasolle voi viedä useita päiviä. Olenkin usein todennut, että jos pitäisi valita vain yksi pyydys hyönteishommiin, se olisi Malaise. Esimerkiksi Suomen Lapin Malaise-pyynneissä 2012-2014 määritettiin yhteensä 2011 lajia, joista 112 havaittiin Suomelle uusina.

Ruotsissa oli oma Malaise-projekti, jossa vuosina 2003-2006 kerättiin arvioilta 80 miljoonaa hyönteistä. Aineistosta on tähän menessä löydetty n. 1000 Ruotsille uutta lajia, joista puolet on samalla tieteelle uusia. Kerätyn materiaalin määrittäminen perinteisin menetelmin, eli morfologiaan perustuen, vie vuosikymmeniä, koska monissa yksilö- ja lajimäärältään suurissa ryhmissä on vain vähän asiantuntijoita. Nämä asiantuntijat ovat muutenkin kiireisiä, eikä mustanaan täynnä olevien satojen putkiloiden määritysurakkaa omalla vapaa-ajalla ole välttämättä houkutteleva vaihtoehto. Brian Brown (2005) onkin hienosti osoittanut, millainen epäsuhta vallitsee useiden kaksisiipisheimojen lajimäärän ja runsauden sekä näitä ryhmiä tutkivien henkilöiden määrän välillä.

Askelia kohti valoisampaa tulevaisuutta on kuitenkin otettu. Hiljattain julkaistiin artikkeli, jossa kahden Malaise-pyydyksen (lähes koko) aineisto yhden kauden ajalta määritettiin DNA lajitunnisteiden avulla. Yhteensä yli 45000 yksilöä valittiin analysoitaviksi, eli ne valokuvattiin, taulukoitiin ja lähetettiin sekvensoitavaksi. 37000 yksilöistä saatiin riitävän hyvä sekvenssi, jota voitiin verrata BOLDin viitetietokantaan. Aineistossa oli 5301 "viivakooditunnusta" eli BIN-tunnusta (Barcode index number), jota voidaan pitää lajimäärän korvikemittana. Näistä 1850 voitiin luotettavasti nimetä johonkin taksonomiseen lajiin kuuluvaksi, eli analysoidut yksilöt olivat riittävän samankaltaisia viitetietokannan lajilleen määritettyihin yksilöihin verrattuna. Toisin sanoen 35 % lajeista pystyttiin määrittämään ilman vaikeuksia. On sitten näkökulmasta kiinni, onko se hyvin vai kohtalaisesti. BOLDin viitetietokannan laatu tietysti paranee jatkuvasti, kun asiantuntijat lähettävät sekvensoitavaksi lisää lajeja, määrittävät yksilöitä uudelleen ja korjaavat virheitä. Suurissa lahkoissa perhosilla ja kovakuoriaisilla oli enemmän lajitason määrityksiä kuin pistiäisillä tai kaksisiipisillä. Tämän artikkelin johtopäätöksissä suorastaan toivotaan, että lajiryhmien osaajat pyrkisivät selvittämään mitä ovat määrittämättä jääneet BIN-tunnukset. Yksilöt on sijoitettu julkisiin kokoelmiin ja ne ovat lainattavissa tutkimuksia varten.

Viitetietokannan päivittäminen ja laajentaminen on erinomainen esimerkki rajat ylittävästä globaalista hankkeesta, joka tähtää biodiversiteettitiedon avoimuuteen ja maailman lajimäärän selvittämiseen. On sinänsä huomattavaa, että melko pienestä aineistosta (kaksi vaivaista pyydystä), joka on kerätty maasta jonka lajisto on yksi maailman parhaiten tunnettuja, iso osa jäi vielä tieteellistä nimeä vaille. Vaikka tulevaisuudessa osa Malaise- yms. pyydysaineistoista määritettäisiin koneellisesti DNA lajitunnisteisiin perustuen, tarvitaan vielä kosolti perinteistä taksonomista tutkimusta, jotta määritysprosentti erityisesti pistiäisillä ja kaksisiipisillä, maailman lajirikkaimmilla lahkoilla, olisi lähempänä sataa. Näin ollen lajitunnistemääritysrobotit eivät ainakaan lyhyellä aikavälillä uhkaa perinteisten lajiosaajien toimeentuloa. Näkisin että molempia tarvitaan, sekä robotteja isojen massa-aineistojen määrittämiseen, että perinteistä morfologis-ekologista osaamista.

Törmäoja, Savukosken helmi

Törmäoja on pienehkö mutta erittäin monimuotoinen luontokohde Savukoskella, Venäjän rajan tuntumassa. Törmäoja on Metsähallituksen omalla päätöksellä suojelema kohde, joka piakkoin säädösvalmistelun kautta liitetään luonnonsuojelulain alaiseksi alueeksi. Suojelualueen nimikkokohde, Törmäoja (Kuva 1), on nimensä mukaisesti jyrkkien törmien alla virtaava latvapuro, joka lopulta laskee vetensä Nuorttijokeen. Törmäojan kanjonissa on louhikkorinteitä, vanhoja metsiä, reheviä puronvarsia sekä lähteikköjä, mutta suojelualueen omaleimaisin kohde on Ahot, eli avoimet niityt. Varsinaiset Ahot ovat melko karuja kausikosteikkoja, joiden pohjaa peittää yhtenäinen karhunsammalkasvusto. Pienialaisesti nämä niityt ovat rehevämpiä, ja niille tunnusomaisia ovat mm. kullero ja nurmitatar. Ahojen reunoilla lähellä Törmäojaa on myös harvinaista laaksoarhoa, jonka perusteella alue on liitetty osaksi Natura 2000-verkostoa. 

Kuva 1. Hirvi Törmäojan kanjonin alkupäässä, missä törmät eivät vielä ole erityisen jyrkät. Kuva J. Salmela 2012.

Kävin Törmäojalla ensimmäisen kerran 2012. Karujen mäntykankaiden jälkeen rehevät purojen varret olivat kuin toisesta maailmasta, ja kun kävelin Ahojen reunalle Joutenojan latvalta, näkymä oli suorastaan mykistävän kaunis. Törmäojan lumoavuus ei ole vähentynyt useiden käyntien jälkeenkään, ja alueesta onkin muodostunut minulle ehkä tärkein yksittäinen kohde koko Lapin alueella. 

Törmäoja ei ole pelkästään luonnontutkijan silmiä hivelevä, se on myös lajistollisesti arvokas. Vuoden 2015 loppuun mennessä sieltä oli havaittu 811 hyönteislajia, joista 23 on luokiteltu punaisen kirjan lajeiksi. Alueen suurta hyönteislajien monimuotoisuutta selittää parhaiten kaksi seikkaa: suurehko pyyntiponnistus sekä ennen kaikkea elinympäristöjen kirjo. Esimerkiksi harvinainen surviaissääski Orthocladius abiskoensis ja pikkuvaaksiainen Rhabdomastix parva ovat riippuvaisia runsaasta lähteisyydestä, sienisääski Sciophila salassea tarvitsee lahopuuta ja kaskas Sorhoanus schmidti elää Ahojen kausikosteilla niityillä. Oma lukunsa ovat kalattomat lammet, joista olen kirjoittanut aikaisemmin.

Olen juuri parhaillaan työstämässä käsikirjoitusta, jossa kuvaan muutaman tieteelle uuden sienisääsken. Näistä lajeista yksi tunnetaan toistaiseksi vain Törmäojalta sekä yksi toinen laji Törmäojan lisäksi vain Saksan Alpeilta. Hiljattain kuvasin neljä uutta lajia sienisääskisuvusta Boletina, joista yhdelle annoin nimeksi B. nuortti, Nuorttijoen mukaan. Tämän lajin ainoat yksilöt tunnetaan tähän mennessä vain Törmäojalta.

Kuva 2. Harvinainen sienisäski Boletina nuortti Salmela, 2016, joka tunnetaan toistaiseksi vain Törmäojalta kerätyistä näytteistä. Kuva koiraan hypopygumista on julkaisusta Salmela ym. 2016.

Olen havainnut, että Maanselän vedenjakajan itäpuolella sijaitsevat alueet ovat hieman poikkeavia muuhun Metsä-Lappiin verrattuna. On mahdollista, että arktiset lajit kuten R. parva, Sciophila fuliginosa ja Mycomya thula ovat päässeet leviämään Nuorttijoen latvoille jokivarsia pitkin Barentsinmeren rannoilta. Joka tapauksessa näiltä latvavesiltä, kuten Törmäojalta, Urho Kekkosen kansallispuistosta ja Värriön luonnonpuistosta on havaittu useita lajeja, joita ei toistaiseksi tunneta muualta Suomesta, tai edes muualta Pohjoismaista. Voi tietysti olla, että näkemykseni Törmäojan ainutlaatuisuudesta vähenee myöhemmin jos näitä harvinaisia lajeja löydetään vedenjakajan länsipuolelta. Törmäojan lajistoa ei kuitenkaan voida pitää mitenkään täydellisesti selvitettynä, ja lisäpyynti toisi takuulla lisää pituutta lajilistaan, todennäköisesti tieteelle kuvaamattomiakin lajeja. 

DNA lajitunnisteet ja uusien lajien kuvaaminen

Työstän parhaillaan artikkelia jossa kuvaan seitsemän tieteelle uutta sienisääskilajia. Määrä voi kuulostaa paljolle, mutta ei oikeasti ole sitä. Fennoskandiassa elää vähintään 1000 sienisääskilajia, joista noin sata on edelleen nimeämättä. Omassa artikkelissani käsittelen näitä muutamaa hyvin harvinaista lajia, joista minulla ei alkuun ollut kuin vähimmillään yksi yksilö jostain Lapin peräkorvesta. Kaikista näistä lajeista lähetin yksilöitä FINBoL-hankkeen välityksellä Kanadan Ontarioon sekvensoitavaksi, eli niin sanotusti "barkoodattavaksi". Valitettavasti kaikista yksilöistä sekvensointi ei onnistunut, mutta niissä missä onnistui, DNA-lajitunnisteista on ollut suuri apu.

Esimerkiksi Eerikki Rundgrenin ja Lapin luontopalvelujen yhteistyöllä kerätty Phronia "prolongata" Inarin Muotkatuntureilta oli pitkään tiedossa vain tämän yhden yksilön perusteella (kuva 1). Kyseinen laji on hyvin lähellä holarktista Phronia exigua-laji, mutta erot koiraiden sukupuolielimissä ovat huomattavat. Myös DNA-lajitunnisteiden perusteella lajien eron on selvä. 

Kuva 1. Phronia "prolongata" on harvinainen pohjoinen sienisääski, joka tunnetaan Suomen ja Norjan pohjoisimpien osien ohella Kanadasta ja Saksan Alpeilta. Kuva Kolcsar Levente-Peter.

Alkaessani työstämään artikkelia syötin uusien lajien DNA-lajitunnisteet eli 658 emäsparin standardipituiset mitokondrion COI-geenien sekvenssit BOLD-tietokantaan, jossa on tällä hetkellä lähes 5 miljoonaa DNA-lajitunnistetta; näistä 50000 kuuluu sienisääskiin. Phronia "prolongata" näyttäisi kuuluvan monofyleettiseen lajiin, joka tunnetaan paitsi Muotkatuntureilta myös Norjan Altasta, Saksan Alpeilta sekä Kanadan Brittiläisestä Kolumbiasta (Kuva 2). Saamieni kuvien perusteella ainakin Norjan yksilöt ovat todellakin samaa lajia kuin muotkatunturilainen. Saksan ja Kanadan yksilöitä odottelen vielä saapuviksi tutkittavakseni, mutta olen aika lailla vakuuttunut, että ne ovat samaa lajia.

Kuva 2. BOLD-tietokannan COI-aineistoon perustuva NJ-puu, jonka perusteella Phronia "prolongata" eroaa selvästi lähilajistaan P. exigua.

Toinen mielenkiintoinen tapaus on Orfelia "spA", jonka entinen työntekijäni Matti Mäkilä keräsi jokunen vuosi sitten Savukosken Törmäojalta. Huomasin heti tuoreeltaan, että tämä komea ilmestys (Kuva 3) on mahdollisesti uusi laji, ja toden totta, otus ei sovi yhdenkään holarktiselta alueelta tavatun lajin kuvaukseen. Tästäkin lajista löysin BOLDin avulla yhden Alpeilta kerätyn yksilön, jonka geneettinen etäisyys törmäojalaiseen on alle prosentin. Tätäkin odotan edelleen nähtäväksi, mutta olisin suuresti yllänyt jos neulassa tai viinaputkilossa ei olisi kovin tutun näköinen spA.

Kuva 3. Orfelia spA, komea petosienisääski, jonka ainoa tunnettu havaintopaikka Suomessa on Savukosken Törmäoja. Kuva Jukka Salmela.

DNA-lajitunnisteet ovat tulleet biodiversiteettitutkimuksen ja taksonomian arkipäiväisiksi työkaluiksi ja hyvä niin, mutta vanhoillakin "konsteilla" on edelleen sijansa. Taksonomiassa nimittäin pitää olla bibliofiili ja vanhatkin artikkelit on kaivettava esiin kirjastojen kätköistä. Yksi tällainen tapaus on toinen Phronia, spG, joka kulkee käsikirjoituksessani tällä hetkellä nimellä "reducta". Keräsin 2013 yhden yksilön Sallan Iso Pyhäntunturilta, nätiltä mutta karulta rinnesuolta. Tämä elukka on läheinen lajille P. braueri, jolla on niin ikään laaja holarktinen levinneisyys. Kirjallisuutta penkoessani törmäsin Galina P. Ostroverkhovan piirtäneen koiraan genitaalit vuoden 1979 julkaisussaan siperiailaisista sienisääskistä (kuva 4). Ostroverkhovalla siis oli tämä uusi laji jo käsissään, mutta hän ajattelin sen kuuluvan lajiin P. braueri. Onneksi hänen piirtämänsä kuva on sen verran hyvä, että pystyin määrittämään sen "reductaksi". Vielä varmuudeksi Elena Subbotina Tomskin yliopistolta etsi Ostroverkhovan lasille tehdyt kestopreparaatit, joista pystyin myös varmentamaan määrityksen. Näin ollen "reductan" tunnettu levinneisyysalue laajeni melkoisesti Sallasta itään.

Kuva 4. Phronia "reducta" tunnetaan Sallasta Siperiasta. 

DNA-lajitunnisteet ovat merkittävästi parantaneet tulevan artikkelini laatua. Ilman lajitunnisteita en olisi todennäköisesti ikinä ollut tietoinen näistä muista yksilöistä, koska minulla ei olisi ollut aikaa käydä läpi useiden eri museoiden kokoelmia ja etsiä neulaa heinäsuovasta. DNA-lajitunnisteet tuovat muiden etujensa ohella läpinäkyvyyttä taksonomiaan ja ne nopeuttavat "loputonta" työtä maapallon monimuotoisuuden selvittämiseksi.

Hiekkarantojen paranormaalit sääsket

Vierailin talvella 2003 Jaroslav Staryn luona Tshekin tasavallan Olomoucissa. Stary, Euraasian pikkuvaaksiaisten ylivertainen tuntija, totesi minulle, että jos todella haluan löytää Suomelle uusia vaaksiaislajeja, kannattaa tutkia virtavesien sora-ja hiekkarantoja (ns. exposed riverine sediments). Tulevan kymmenen vuoden aikana opin paljon vaaksiaisista ja löysinkin niitä noin 50 lajia Suomelle uusina, mutta isojen jokien rannat jäivät melko vähälle huomiolle. Viime kesänä Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen töissä etsin tiettyjä kovakuoriaislajeja mm. Pulmankijoelta, Inarijoelta ja Tenojoelta. Kovakuoriaisten keräämiseen käytin paitsi käsin keräämistä myös kuoppapyydyksiä. Näiden keräysten sivusaaliina havaitsin sääskilajeja, erityisesti vaaksiaisia ja harsosääskiä, joista en ollut aikaisemmin tiennyt mitään.

Heinäkuun 11. päivä 2016. Oli jo melko myöhä, mutta koska keli oli erittäin hyvä, tyyni, aurinkoinen ja lämmin, päätimme harjoittelijani Erkka Laineen kanssa suunnata vielä yhdelle Karigasniemen lähellä sijaitsevalle Inarijoen rantasoraikolle. Kuoppapyydykset, jotka olimme asettaneet rannalle kuukautta aikasemmin, olivat pysyneet melko hyvin paikoillaan ja saalistakin näkyi kertyneen. Huomioni kiinnitti aivan rannan tuntumassa lentävä kellertävä pikkuvaaksiainen, jolla oli voimakkaat kuvioinnit eturuumiissa (Kuva 1). 

Myöhemmin selvisi, että kyseessä on Rhabdomastix, jokin taksoni joka on läheinen lajille R. laeta. Karigasniemen yksilöt poikkeavat värityseltään laeta-lajin yksilöistä, sekä niiden tuntosarvet ovat lyhyemmät. Ehkä kyseessä on lajin sisäinen muoto tai pohjoinen alalaji; varsinainen laeta on eteläisempi, sen pohjoisimmat havaintopaikat ovat Pohjois-Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla. Lappilaisten yksilöiden, joita on sekä Karigasniemeltä että Pulmankijoelta, taksonominen asema selvinnee tulevaisuudessa, kunhan DNA lajitunnisteiden ja morfologian vertailulle on aikaa.

Kuva 1. Lappilaisen Rhabdomastix cf. laeta-lajin siipi ja habitus. 

Samana heinäkuun iltana huomasin myös toisen, Rhabdomastix-lajia pienemmän vaaksiaisen, jota maastossa luulin Gonomyia-sukuun kuuluvaksi. Tämä laji lensi aivan vesirajassa hyvin matalalla, vain sentin - parin korkeudella, ja sitä oli melko vaikea saada haavilla kiinni, ainakaan jos ei halunnut soranäytettä haaviinsa samalla kertaa. Kun katsoin yksilöitä myöhemmin mikroskoopilla, olin aivan äimän käkenä: en alkuun ollut lainkaan varma, mihin sukuun nämä kuuluvat, eivät Gonomyiaan ainakaan. Minun pitikin pitkästä aikaa kaivaa esille Limoniidae-sukujen määrityskaava, jonka perusteella päädyin eksoottiseen sukuun Idiocera. Lähimmät Idiocerat tunnetaan Ruotsin Skånesta! Ja välittömästi ymmärsin, että petrimaljalla on joko tieteelle kuvaamaton tai vähintään Euroopalle uusi laji. Jaroslav Stary ja minä päädyimme samaan tulokseen, että kyseessä on Idiocera pallens (Kuva 2). Tämä harvinainen pikkuvaaksiainen tunnetaan Japanista, Pohjois-Koreasta, Kuriilien saarilta, Venäjän Kauko-Idästä ja Länsi-Siperiasta. On todennäköistä, että perpallens on lajin synonyymi, samoin sachalinensis. Koska jälkimmäinen on vanhin (Alexander 1924), tulisi sen myös olla taksonille käytössä oleva nimi. Nimistöasian ratkaisemista mutkistaa, että sachalinensis tunnetaan vain naaraiden perusteella. Koska Karigasniemen näytteissä oli myös naaraita, on asia ratkaistavissa.

Kuva 2. Idiocera pallens-laji ja kahden lähilajin koiraiden hypopygium. Piirrokset Charles P. Alexanderin julkaisuista.

Utsjoen Pulmankijoen alaosalla, lähellä Pulmankijärveä, on isohko, noin 1.4 hehtaarin rantahietikko. Tänne veimme niin ikään kuoppapyydyksiä. Asetin toisen kuoppapyydyslinjan (10 kuoppaa riviin, eli noin kertakäyttömukin kokoista muoviastiaa samaan linjaan) aivan joen rannan tuntumaan. Näistä pyydyksistä paljastui kesän toinen Suomelle uusi pikkuvaaksiainen, Arctoconopa quadrivittata. Laji tunnetaan vain Ruotsin ja Norjan pohjoisosista sekä Itä-Siperiasta ja Mongoliasta. Suvun lajit elävät tyypillisesti lähellä virtavesiä. 

Vielä mielenkiintoisemmaksi osoittautuivat harsosääsket, joita ei näytteissä ollut kovin montaa lajia, mutta sitäkin kiehtovampia. Kerätyistä lajeista ainakin kolme on vielä tieteelle kuvaamatta, ja kahdesta näistä on pari - kolme aikaisempaa havaintoa joko Suomesta tai Norjasta. Kolmas laji on lähellä Suomesta kuvattua Bradysia normalis-lajia, jonka erityistuntomerkki on koiraan gonocoxiittien välissä oleva karvainen "jyppyrä" (lobe). Utsjokisella Bradysialla tämä jyppyrä on hyvin voimakas ja sen kärjessä on joukko vahvoja karvoja eli setoja. "Normaalilla" normalis-lajilla jyppyrä on heikompi, vailla vahvoja kärkikarvoja. Penkoessani hieman kirjallisuutta löysin englantilaisen Freemanin piirtäneen lajin sekä ilmoittaneen sen Brittein saarille uutena Skotlannista. Mielenkiintoista kyllä, havaintopaikka on järven hiekkaranta nykyisen Cairngorms kansallispuiston alueella. Ja kuva sopii erittäin hyvin utsjokiseen lajiin. Joten Freeman on alunperin määrittänyt väärin tutkimansa yksilöt, kyseessä on kuvaamaton laji, ei normalis. Kuka lajin joskus kuvaakin, toivottavasti se ei kuitenkaan tule olemaan "paranormalis", heh heh. En ole aivan varma, mutta kyseessä voi olla ensimmäinen kerta, kun tunnistetaan psammofiili eli hiekassa elävä harsosääski. "Paranormalis" nimittäin oli näytteissä erittäin runsas ja kuoppiin oli päätynyt myös vastakuoriutuneita yksilöitä, joista voi päätellä että hiekkaranta on lajin elinympäristö. Harsosääskethän yleisesti yhdistetään metsäisiin elinympäristöihin tai kosteaan eloperäiseen maaperään.

Kuva 3. Bradysia normalis sensu Freeman, kyseessä on mahdollisesti tieteelle kuvaamaton laji ("paranormalis"), joka tunnetaan Skotlannin ohella Pulmankijoelta.

Jälleen tuli todistetuksi, että Lapin luonto on yllätyksiä täynnä, ainakin sääskitutkijalle. Ja suurten jokien sora- ja hiekkarannat ovat äärimmäisen mielenkiintoisia ja huonosti tunnettuja elinympäristöjä.

EDIT: Luonnontieteellisen keskusmuseon intendentin Pekka Vilkamaan avustuksella selvisi, että on on vain yksi normalis, eli skotlantilainen ja utsjokinen kuuluvat samaan lajiin kuin normalis sensu Frey, 1948. -Jukka Salmela      

Tipula subpruinosan jäjillä

Isovaaksiainen, härmäkirsikkäiden alasukuun kuuluva Tipula (Yamatotipula) subpruinosa (Kuva 1) oli minulle pitkään melkoinen päänsärky. Laji oli kuvattu saksalaisen, mutta Suomen lajistoa paljon selvittäneen, Bernhard Mannheimsin toimesta 1954. Tästä kirsikkäästä tunnettiin kokonaista kaksi yksilöä, holotyyppinaaras Suomesta, Pallastuntureilta, ja paratyyppinaaras Ruotsin Lapista. Mannheimsin lajinkuvaus oli hyvin niukka, eikä siitä ollut paljon apua lajin määrittämisessä. Aina Lapissa keräillessäni laji oli mielessäni, ja ajattelin pääni puhki mistä sitä voisi löytää. Ukrainalainen Evgeny Savchenko synonymysoi T. subpruinosan muutoin Venäjän Kauko-idästä tunnettuun lajiin T. stackelbergi, mutta hän ei ollut tutkinut tyyppimateriaalia. 

Kuva 1. Tipula subpruinosa Mannheims, 1954, holotyyppinaaras. Kuva julkaisusta Salmela 2012, ZooKeys 162: 43-58. Tämä laji osoittautui Tipula freyanan synonyymiksi.

Vuonna  2010 aloin koostamaan artikkelia Suomen vaaksiaista ja tämän työn yhteydessä yritin kattavasti käydä läpi kaikki Suomesta aiemmin ilmoitetut lajit. Tipula subpruinosan tapauksessa ei auttanut muu kuin pyytää kaikki saatavilla oleva tyyppimateriaali lainaksi. Hyvän sattuman johdosta Turun yliopiston eläinmuseolla vieraili tutkijoita Pietarista, joten T. stackelbergin holotyypikoiraan sain helpolla katsottavakseni. Tämä koiras oli tosin erittäin huonossa kunnossa, eikä koiraan genitaaleista saanut mitään tolkkua. Onneksi Pietarissa oli lisäksi Vladivostokista kerätty koiras ja naaras, ja moskovalainen kollegani Valentin Pilipenko lähetti yhdestä koiraasta erinomaiset kuvat käytteväkseni. Tarkistin myös Charles P. Alexanderin kuvaaman T. usuriensis-lajin, joka oli T. stackelbergin synonyymi ja jonka holotyyppikoiras sijaitsi Smithsoniassa. Tipula subpruinosan holotyyppi oli Luomuksessa, Helsingissä ja paratyyppi Kööpenhaminassa.

Kävi ilmi, että "Pallastunturin mysteeri" subpruinosa ei ollut validi laji, mutta se oli synonymisoitu väärin: se on Tipula freyana-lajin nuorempi synonyymi. Näin ollen T. stackelbergi poistui samalla Euroopan lajilistalta. Hauskana anekdoottina todettakoon, että subpruinosan etiketin takapuolella oli yksilön kerääjän Jouko Kaisilan käsin kirjoittamana "Pyhäkuru", joka kummasti tarkentaa alkuperäistä löytötietoa. Tipula usuriensis oli myös väärin synonymisoitu, ja muodostin tästä nimestä T. pruinosa-vaaksiaisen nuoremman synonyymin. Oikeastaan vain yksi kivi tässä sopassa jäi kääntämättä: en nimittäin lukuisista pyynnöistäni huolimatta saanut lainaan tai edes nähdä valokuvia alalajista Tipula pruinosa sinapruinosa. En tiedä missä lopulta oli syy, mutta näin ei pitäisi olla. Taksonominen tutkimus perustuu siihen, että tyyppiyksilöt ovat kenen tahansa tutkittavissa, oli kyseessä sitten suomalainen jatko-opiskelija tai kiinalainen professori. 

Yllä esitetyt tulokset julkaistiin 2012 ZooKeys-sarjassa. Tämän artikkelin johdantoon kirjoitin myös mietteitä alalajien asemasta taksonomiassa ja totesin, että alalajien nimeämisen tulisi perustua useisiin kriteereihin, kuten ekologiaan ja genetiikkaan. Vaaksiaisissa ei nykyisin enää juuri nimetä alalajeja, mutta mm. Savchenkon ja Alexanderin perintönä niitä on nimetty melko paljon. Oma näkemykseni on, että suurin osa näistä alalajeista ansaitsee oman, validin lajin aseman. 

Freynasekärpänen - pohjoinen harvinaisuus

Oxycera centralis Loew, 1863 on suuren luokan harvinaisuus havumetsävyöhykkeen kaksisiipisten joukossa. Lajilla on ollut myös useita nimiä, jotka ovat aiheuttaneet sekaannuksia. Suomesta laji tunnetaan vain kahden yksilön perusteella, Orivedeltä 1886 (J. Sahlberg leg.) ja Pisavaaran luonnonpuistosta 1950 (H. Lindberg leg.). Vanhin validi nimi lajille on centralis Loew. Loewin lajinkuvaus Pohjois-Amerikasta on kokonaan latinankielinen eikä siinä ole kuvia (Kuva 1). Hieman aikaisemmin, vuonna 1838, Zetterstedt kuvasi saman lajin nimellä maculata Ruotsin Lapista, jota taasen pitkään pidettiin pardalina-lajin pohjoisena variaationa. Nimi maculata oli jo käytössä, joten se ei enää ollut vapaana tälle lajille. Richard Frey huomasi lajin uransa alkutaipaleella ja kuvasi sen 1911 uutena nimellä centralis, Sahlbergin keräämän yksilön perusteella; Frey ei ollut tietoinen, että Loew oli jo käyttänyt samaa nimeä. Tästä syystä Erwin Lindner antoi vuonna 1938 Freyn kuvaamalle centralis-lajille uuden nimen, Oxycera freyi. 1953 Frey palasi asiaan uudelleen, ja vertaamalla Zetterstedtin tyyppimateriaalia suomalaisiin yksilöihin, hän totesi että kyseessä on yksi ja sama laji. Vuonna 1973 Rudolf Rozkosny julkaisi hienon revision Fennoskandian ja Tanskan asekärpäsistä (Kuva 2), ja tässä julkaisussa freynasekärpänen kulki vielä nimellä O. freyi. Kymmenen vuotta myöhemmin Rozkosny revisoi koko Euroopan lajiston ja tässä yhteydessä freyi Lindner synonymisoitiin lajiin centralis Loew.

Kuva 1. Ote freynasekärpäsen alkuperäisestä lajinkuvauksesta (Loew 1863).

Kuva 2. Freynasekärpäsen habituskuva (Rozkosny 1973).

Freynasekärpänen on holarktinen laji, josta on todella vähän havaintoja eikä lajin ekologiasta tiedetä juuri mitään. Pohjois-Amerikasta on ilmeisesti vain kaksi havaintoa, Loewin tyyppiyksilö (USA, Kennicot, Red River) ja myöhemmin kerätty koiras (Kanada, NWT). Venäjän Yakutiasta ja Itä-Siperiasta on kerätty yhteensä muutama yksilö ja havainnot lienevät Venäjän ainoat. Ruotsin Lapista tiedetään vain vanhat, ennen vuotta 1850 kerätyt yksilöt ja Suomesta vain kaksi yksilöä, joten lajista on Suomen ja Ruotsin museoissa yhteensä neljä yksilöä. Ruotsissa laji on arvioitu puutteellisesti tunnetuksi (DD) ja Suomessa hävinneeksi (RE).

Suomen ensimmäinen havainto Orivedeltä on karkeasti tiedossa, koska Sahlbergin keräysmuistiinpanot eli ns. kladikirja tuolta vuodelta on tallessa. Kladikirjan mukaan Sahlberg keräili Lylyssä (nyk. Juupajoki), mutta havainnot eivät viittaa kosteikoihin, vaan keräyspaikka on ehkä ollut ”palanut metsä lähellä Lylyn asemaa”.  Toinen havainto on onneksi hieman tarkempi, mutta epätarkkuus lisää silti harmaata väriä suojelubiologin parransängessä: Pisavaara Naturpark, 12.7.1950, Myr. Pisavaaran luonnonpuisto on pinta-alaltaan lähes 5000 hehtaaria, josta soita on 1000 hehtaaria, joten lajin etsiminen uudelleen Pisavaarasta ei ole ihan yksinkertainen tehtävä. Oxycera-lajien toukkien ekologiasta tiedetään melko paljon, joten freynasekärpäsen ei ole syytä odottaa esiintyvän millä tahansa suolla. Oxycera-toukat ovat useimmiten hygropetrisiä, ne elävät lähteikköjen ja virtavesien märillä sammalkasvustoilla tai lammikoiden rantamudassa. Esimerkiksi Pohjois-Suomessa esiintyvä O. dives on havaittu kalkkivaikutteisilta lähteiköiltä joilla kasvaa huurresammalia.

Vuonna 2016 yritänkin havaita freynasekärpästä uudelleen Pisavaaran luonnonpuistosta. Otaksun, että laji on löydettävissä juuri kalkkivaikutteisilta, melko avoimilta lähteiköiltä tai lähdesoilta. Käsittääkseni ”myr” tarkoittaa avointa suota, joten en yritä etsiä lajia räme- tai korpityypeiltä. Lisäksi oletan, että lajin täytyy tarvita harvinaista resurssia, koska siitä on niin vähän havaintoja. Tämä resurssi voi olla huurresammallähteet tai lähdeletot, joita esiintyy vain tietyssä osassa puistoa. Tästä syystä asetin hiljattain Malaise-hyönteispyydyksiä viidelle eri lähteikölle, joihin toivon freynasekärpäsen yksilöitä päätyvän. Lisäksi heinäkuussa, lajin oletettuun lentoaikaan, asetan lähteiköille keltaisia vesivateja pyyntiin sekä tietysti kerään haavilla näytteitä kasvillisuudesta. Freynasekärpänen on arvioitu Suomesta hävinneeksi, koska siitä ei ole uusia havaintoja. Pisavaarasta lajia ei kuitenkaan ole etsitty 1950-luvun jälkeen. Lajin havaitseminen olisi oman työkesäni kohokohta ja pienen juhlan paikka, sen verran hienosta ja huonosti tunnetusta lajista on kyse.   

Karpaattien sienisääsket - vaihtelu virkistää

Tapasin romanialaisen Babes-Bolyai yliopiston tutkijan Levente-Peter Kolcsarin elokuussa 2014 Saksan Potsdamissa, kansainvälisessä kaksisiipistutkijoiden kongressissa. Peter oli matkustanut paikalle yhdessä Lujza Keresztesin johtaman tutkimusryhmän kanssa; Lujza ja kumppanit ovat tutkineet Karpaattien vesihyönteisiä, erityisesti vaaksiaisia. Tutkimusryhmä on julkaissut artikkeleita mm. taksonomiasta ja eliömaantieteestä. Olin vaikuttunut romanialaisten, tai ehkä oikeammin romanian unkarilaisten, motivaatiosta tutkia oman kotiseutunsa lajistoa. Saman vuoden lopulla Peter otti yhteyttä ja kysyi olenko kiinnostunut määrittämään pääasiassa hänen ja osin myös kollegoidensa haavimalla keräämiä sienisääskiä Romaniasta ja lähialueilta, mm. Unkarista, Ukrainasta, Montenegrosta ja Bulgariasta. Vastasin että tiukkaa tekee, mutta yritetään. Vähäisellä vapaa-ajallani olen määrittänyt osan tästä hienosta aineistosta, vaivaiset 150 yksilöä, jotka kuitenkin kuuluvat 97 eri lajiin. On selvää, että vasta pintaa on raapaistu (Kuva 1).

Kuva 1. Romaniasta ja Montenegrosta määrittämieni sienisääskien yksimäärään perustuva rarefaktio, eli lajimäärän akkumulaatio. Käyrä ei ole juuri taittunut, joten lajimäärä takuulla kasvaisi jos aineistoa määritettäisiin lisää.

Koska olen tutkinut tähän mennessä lähinnä boreaalisen ja arktisen vyöhykkeen lajistoa, oli tämä aineisto kannaltani varsin eksoottista. Toki aineistossa oli lajeja, jotka ovat laajalle levinneitä ja esiintyvät "härmässäkin", kuten Boletina trivittata ja Mycomya tenuis. Näistäkin lajeista on toki hienoa saada kokoelmaansa yksilöitä muualta kuin Suomesta. Toisaalta aineistossa oli lukuisia lajeja, jotka olivat minulle tyystin uusia ja jotka eivät esiinny pohjolassa.

Hienoimpiin havaintoihin lukeutuvat ainakin seuraavat Bolitophila melanoleuci, Boletina joosti ja Monocentrota matilei. B. melanoleuci kuvattiin tieteelle uutena 1996 Venäjän Karjasta, ja siitä on julkaisemattomat havainnot Ruotsista ja Norjasta; näin ollen laji havaittiin ensimmäisen kerran muualta kuin Fennoskandiasta. Lajin tyypimateriaali on muuten kasvatettu Petroskoin puistosta kerätyistä sataheltoista (Melaleuca melanoleuca, M. brevipes). B. joosti on taasen tätä ennen tunnettu vain kahdelta paikalta Saksasta, laji elänee Keski-Euroopan vuoristometsissä. M. matilei (Kuva 2) on myös erittäin harvinainen sienisääski, joka on tunnettu vain Algeriasta ja Bulgariasta.

Kuva 2. Monocentrota matilei, piirroskuvat Dimitar Bechevin lajinkuvauksesta.

Aineistossa on ehkä "vain" yksi kuvaamaton laji. Bulgariasta kerätyt kolme yksilöä kuuluvat Mycomya suvun alasukuun Mycomyopsis, eivätkä ne kuulu yhteenkään Rauno Väisäsen 1984 monografiassa käsittelemään lajiin. Ainakaan tiedossani ei tällä hetkellä ole eurooppalaista Mycomyopsis-lajia, joka olisi kuvattu tämän jälkeen.

Tämän aineiston määrittäminen on ollut erittäin hienoa: se on lisännyt ammattitaitoani ja sen myötä tietämys alueen lajistosta on parantunut. Pelkästään Romanialle uusia lajeja on havaittu 28. Lisäksi voi todeta, että verkostoituminen ja kongresseissa käyminen kannattaa!

Lettosoiden sääskistä

Joroisten Saarikkolampi on yksi suomalaisten suo- ja kasvitutkijoiden locus classicus, eli paikka jonka kaikki tuntevat. Saarikkolampi on pieni, suorantainen lampi, jonka veden väri on tavanomaista metsälampea selvästi kirkkaampi. Lampeen purkautuu läheisestä harjusta pohjavettä ja lammen lähellä on joitakin lähdesilmäkkeitä. Alueen kallioperä on kalkkivaikutteinen ja lähteiköillä kasvaa mm. huurresammalia, jotka ovat Etelä-Suomessa varmoja emäksisen pohjaveden osoittajia. Lammen rannan pienellä lettokuviolla (alle 1 ha) kasvaa taarnaa (Cladium mariscus) sisämaan ainoalla kasvupaikallaan. Kohteen suurista luontoarvoista huolimatta lammen ympäristö ojitettiin 1970-luvun alussa ja suo ennallistettiin 2000-luvun alkupuolella. Kävin itse suolla ensimmäisen kerran Lauri Paasivirran ja Jari Ilmosen kanssa 2002, kun selvitimme alueen lähteikköjen lajistoa. Saarikkolampi on hyvä esimerkki etelä-suomalaisesta letosta: pieni ja luonnontilaltaan alentunut. 

Silloin 2002 en vielä paljon ymmärtänyt letoista ja niiden merkityksestä Suomen luonnon monimuotoisuudelle. Vasta seuraavana syksynä kävin Jyväskylässä lehtori Veli Saaren suokurssin, ja suotyyppien salat avautuivat minulle ensimmäistä kertaa. Keski-Suomessa letot ovat ns. kiven alla, mutta kurssitarpeita varten nyt sentään voitiin parilla paikalla tutustua keskeiseen lettokasvillisuuteen. Vuonna 2004 retkeilin koko kesän Lapissa ja silloin ensimmäisen kerran konkreettisesti tajusin, että lettoja on pohjoisessakin ja ne voivat olla aika suuriakin. Ikimuistoisimmat lettofiilikset olenkin kokenut pohjoisessa: Kittilän Tollovuomalla ja lähisoilla sekä Kuortanovuomalla.

Mikä sitten on letto ja miksi niitä on vähän etelässä mutta paljon pohjoisessa? Letto on suotyyppi, jonka pH on joko lievästi hapan, neutraali tai jopa emäksinen. Letoilla kasvaa sammalia, joita ei esiinny muilla suotyypeillä; ilman sammaltuntemusta lettoja on vaikea erottaa muista soista. Lettoja esiintyy alueilla, joiden kallioperässä kalkkipitoisia kivilajeja, kuten Kittilässä, Kuusamossa ja Lounais-Lapissa. Lettoja voi olla myös soilla, joille purkautuu pohjavettä tai joilta sulamisvedet huuhtovat humusaineet mennessään. Letot ovat määritelmällisesti avosoita, jotka muodostavat suoyhdistelmätyyppejä rämeiden ja korpien kanssa. Lettonevat ovat avosoita, joilla kasvaa hieman vaateliaampaa suokasvillisuutta, mutta varsinaiset lettolajit puuttuvat. Hieman yksinkertaistaen lettoja esiintyy tarpeeksi märillä ja ravinteisilla kasvupaikoilla. Ravinteisuudesta johtuen lettoja on raivattu viljelysmaiksi ja myöhemmin niitä on kuivattu metsätalouden tarpeisiin. Metsä-Lapissa ja Perä-Pohjolan pohjoisosissa letot ovat pääasiassa luonnontilaisia, koska näin pohjoisessa soiden raivaus ei enää ollut kannattavaa. Etelä-Suomessa alkuperäisestä lettopinta-alasta on jäljellä alle prosentti. Avoimia lettoja on Suomessa jäljellä noin 80000 hehtaaria.  

Rolf Krogerus oli ensimmäinen joka keräsi laajan hyönteisaineiston Suomen suotyypeiltä. Itse asiassa Krogerus keräsi aineistoa melko lavealla otannalla, Ruotsin, Norjan ja nykyisen Venäjänkin alueilta. Aineisto käsitti 66 eri tutkimusalaa, joista 21 oli lettoja. Esimerkiksi vaaksiaisia Krogeruksen aineistossa oli eniten juuri letoilta, 77 lajia. Muilla suotyypeillä (rämeet, korvet, nevat) lajimäärät vaihtelivat 21 ja 48 välillä. Yhden vaaksiaislajin Krogerus nimeää letoille tyypilliseksi (Dicranomyia caledonica, jota itse pidän enemmänkin tunturikosteikkojen lajina, jolla on letoilla reliktiluonteisia esiintymiä). Huomautettakoon, että ei ole tarkalleen tiedossa, ketkä kaikki tätä aineistoa ovat määrittäneet ja missä näytteet nykyisin sijaitsevat. Koska aineiston määrittämisestä on kulunut vähintään noin 60 vuotta aikaa, on selvää että monissa lajiryhmissä on tapahtunut melkoisia taksonomisia muutoksia. Kuitenkin Krogeruksen aineisto voi olla ison mittakaavan toistuvien säännönmukaisuuksien tarkastelussa tänäkin päivänä osin käyttökelpoinen. Kaikkiaan aineisto käsitti 4316 lajia, joista kaksisiipisiä, eli sääskiä ja kärpäsiä, oli eniten, 1628.

Itselleni tutuimpia suosääskiä ovat vaaksiaiset. Suomessa elää 51 ensisijaisesti soilla elävää lajia, joista 14 elää yksinomaan tai lähes pelkästään letoilla. Etelä- ja keskiboreaalisen vyöhykkeen maakunnissa (Ab-Ok, eli Varsinais-Suomesta Kainuuseen) lettolajien lajimäärä maakunnittain on keskimäärin 2.8, vaihteluvälillä 1-5. Vastaavasti pohjoisboreaalisella vyöhykkeellä ja Lapin kolmiossa (Obb-Li, eli Perä-Pohjanmaalta Inarin Lappiin) keskiarvo on 7.7 ja vaihteluväli 6-10. Näin ollen lettovaaksiaisten lajimäärä on korkeimmillaan siellä, missä on paljon lettojakin, eli Lapissa ja Kuusamossa.

Vuonna 2007 keräsin isohkon aineiston ns. semiakvaattisia sääskiä, eli vaaksiaisia ja eräitä muita kosteikoilla eläviä heimoja, kuten perhos- ja kummitusääskiä, Kittilästä, Enontekiöltä, Inarista ja Utsjoelta. Tutkimani elinympäristöt olivat latvapuroja, lähteikköjä, lettoja ja karumpia soita. Tämän aineiston perusteella päättelin, että sääskien suuri lajimäärä on yhteydessä lettoihin, lähdevaikutukseen ja virtaavaan veteen. Jos siis havaitset leton, jossa on myös lähteisyyttä ja virtausjuotteja, voit olla melko varma että kyseinen kohde elättää monilukuista sääskiyhteisöä. Saman suuntaiseen tulokseen gradussaan päätyi Eija Nummela, joka tutki ohjauksessani Turun Pomponrahkan semiakvaattisia sääskiä ja kukkakärpäsiä. Tällä suolla lettokohde oli lajirikkain niin sääskillä kuin kukkakärpäsilläkin.

Suomen soilla elävät vaaksiaiset ja muut semiakvaattiset sääsket tunnetaan melko hyvin. Näin ollen nämä lajit olivat mukana uhanalaisuusarviossa, joka julkaistiin 2010. Yksi Suomen harvinaisimmista lettolajeista on tundrasahakainen (Prionocera abscondita, VU), jonka levinneisyys on rajoittunut reheville palsasoille. Suomen harvinaisin lettovaaksiainen lienee kuitenkin kalkkisarakka (Orimarga juvenilis, EN), jonka olen tähän mennessä havainnut Suomesta vain kahdelta hyvin voimakkaasti kalkkivaikutteiselta lähdeletolta Tervolasta ja Kittilästä.

Vuonna 2012 aloitin määrittämään sienisääskiä. Sienisääsket laajasti ymmärrettynä (Sciaroidea harsosääsket poislukien) on erittäin monimuotoinen hyönteisryhmä, jonka lajimäärä näyttää olevan suurimmillaan Lapissa. Fennoskandiasta tunnetaan noin tuhat lajia, jos mukaan lasketaan myös tiedossa olevat mutta tieteelle kuvaamattomat lajit. Euroopan kokonaislajimäärä on noin 1200. Soilla elävistä sienisääskistä ei kuitenkaan ole tiedetty juuri mitään. Krogeruksen aineisto on sienisääskien suhteen melko niukka, eikä anna oikeaa niiden esiintymisestä soilla. Varsinkin Lapin letoilta on viime vuosina löytynyt useita erittäin mielenkiintoisia lajeja. Uskoisin, että mm. useat alla esitellyistä sienisääskistä ovat esiintymisessään sitoutuneita lettoihin tai lähteisiin soihin.

Kuvasin petosienisääsken Neoplatyura noorae 2014 tieteelle uutena lajina. Olen havainnut sitä Lapin kolmion, Kittilän ja Sodankylän parhailta letoilta. Asindulum nigrum on kaikkialla Euroopassa hyvin harvinainen petosienisääski, jonka aikuiset vierailevat mm. lettorikon kukilla. Laji on melko suurikokoinen ja näyttävä pitkine kärsineen ja se on helppo tunnistaa. Sen ainoa tunnettu Suomen populaatio on letolla Tornion Kalkkimaan lähellä. Mycomya shewelli tunnettiin alun perin vain Pohjois-Amerikasta, mutta 2012 Jari Ilmonen keräsi sitä Malaise-pyydyksillä Espoon Matalajärven rantaletolta. Hieman myöhemmin laji tuli vastaan myös omasta keräyksestäni Lapin kolmion lettosuolta. Mielenkiintoinen on myös Leia nigricornis, jota olen määrittänyt vain Lapin kolmion, Kittilän, Sodankylän ja Pelkosenniemen upeilta letoilta. Laji tunnettiin tätä ennen vain tyyppimateriaalin perusteella Alaskasta.

Petosienisääski Asindulum nigrum on kookas ja helppo tunnistaa. Laji on kalkinvaatija, ja sen ainoa tunnettu esiintymä Suomessa sijaitsee lähdeletolla Torniossa.

Muistakin sääskiryhmistä on alustavia havaintoja lajeista, jotka saattavat esiintyä vain letoilla. Esimerkiksi eräs suurikokoinen harsosääski "Sciara sp.n." tunnetaan toistaiseksi vain Viron Saarenmaan, Toivakan Ruostesuon, Keminmaan ja Pelkosenniemen letoilta; otuksen tieteellinen nimeäminen on työn alla. Laji on helppo tunnistaa muista saman suvun harsosääskistä ja pitäisin sitä suurella varmuudella lettoihin sitoutuneena. Keminmaan Kallinkankaalta on löydetyistä polttiaisista Atrichopogon paulus on aikaisemmin tunnettu vain parilta Virolaiselta kosteikolta ja Dasyhelea manassi oli tunnettu vain Kirgisian vuoristosta. Polttiaiset on yksi Suomen huonoiten tunnetuista sääskiheimoista, joten näitä lajeja ei toistaiseksi uskalla julistaa lettosääskiksi. Wojciech Gilkan ja Lauri Paasivirran kuvaama Tanytarsus salmelai tunnetaan vain lettonevoilta, letoilta tai lähdesoilta Pohjois-Savosta ja Lapista. 

Näkisin, että lettosuot ovat yksi Suomen luonnon todellisista helmistä. Soitahan Suomessa riittää, mutta lettoja on suhteellisen vähän ja niillä elää paljon vain niille tyypillistä lajistoa. Letot ovat myös muita suotyyppejä lajirikkaampia elinympäristöjä, ainakin kasvien ja kaksisiipisten hyönteisten perusteella mitattuna. Lettosoilta on edelleenkin löydettävissä harvinaisuuksia, joita kukaan ei tiedä siellä edes esiintyvän, kuten Suomelle uusia tai tieteelle kuvaamattomia lajeja.

Kirjallisuus:

Gilka W & Paasivirta L (2009) Evaluation of diagnostic characters of the Tanytarsus chinyensis group (Diptera: Chironomidae), with description of a new species from Lapland. – Zootaxa 2197: 31–42.

Jakovlev J, Salmela J, Polevoi A, Penttinen J & Vartija N (2014) Recent noteworthy findings of fungus gnats from Finland and northwestern Russia (Diptera: Ditomyiidae, Keroplatidae, Bolitophilidae and Mycetophilidae). – Biodiversity Data Journal 2: e1068. doi: 10.3897/BDJ.2.e1068

Kaakinen E. ym. (2008) Suot 4. Teoksessa: Raunio J ym. (toim) Suomen luontotyyppien uhanalaisuus osa 2, Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristö 8.

Polevoi A & Salmela J (2015) New data on poorly known species of the genus Leia Meigen (Diptera, Mycetophilidae) from the Palearctic region. – Zootaxa (painossa).
Salmela J (2008) Semiaquatic fly (Diptera, Nematocera) fauna of fens, springs, headwater streams and alpine wetlands in the northern boreal ecoregion, Finland. – w-album 6: 1–63.
Salmela J (2012) Biogeographic patterns of Finnish crane flies (Diptera, Tipuloidea). – Psyche 2012: 1–19.
Salmela J & Kaunisto K (2015) Additions to the list of Finnish Bibionomorpha (Diptera, Nematocera). – Biodiversity Data Journal 3: e5228. doi: 10.3897/BDJ.3.e5228.
Salmela J & Suuronen A (2014) A new Neoplatyura Malloch from Finland (Diptera, Keroplatidae). – Biodiversity Data Journa. l 2: e1323. doi: 10.3897/BDJ.2.e1323.  
Salmela J & Vilkamaa P (2005) Sciaridae (Diptera) from central Finland: faunistics and taxonomy. – Entomologica Fennica 16: 287–300.
Salmela J. ym. (2015) Malaise-hyönteispyynti Lapin suojelualueilla 2012-2014. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A 221. 

Dicranomyia lulensis - Fennoskandialle endeeminen?

Vuoden 2009 elokuussa keräsin vaaksiaisia Pyhä-Luoston kansallispuiston etelälaidalla. Eräällä luhtaisella, järvikortevaltaisella nevalla huomasin runsaasti hattaroita, eli eräitä pikkuvaaksiaisia. Luhdan runsaslukuisin vaaksiainen oli Dicranomyia lulensis, ruotsinhattara (Kuva 1). Laji oli pitkään ollut minulle mysteeri: siitä oli tullut sieltä täältä pohjoisesta muutamia yksilöitä, osa soilta, osa purojen varsilta. Nyt ymmärsin, että lajin varsinainen elinympäristö taitaa olla runsasravinteinen neva, jossa on vahva luhtainen vaikutus. Hieman myöhemmin keräsin tätä hattaraa Tarvantovaaran erämaasta hyvin samanlaiselta luhtanevalta, joten se ei enää ollut samanlainen mysteeri kuin aikaisemmin. Mutta moni asia lajin biologiassa onkin sitten edelleen hämärän peitossa.

Dicranomyia lulensis (Tjeder, 1969), ruotsinhattara, koiras. Naaraan siivet ovat lyhyemmät ja takaruumis on melko paksu suhteessa muihin saman suvun lajeihin.

Dicranomyia lulensis-lajin kuvasi tieteelle uutena ruotsalainen Bo Tjeder 1969. Melko myöhäisestä kuvausvuodesta voi jo päätellä, että se on joko harvinainen tai vaikea kerätä. Lajin levinneisyys on pohjoinen, se tunnetaan vain Ruotsin ja Suomen Lapista sekä Kuusamosta, havumetsä- ja tunturikoivuvyöhykkeiltä. Ruotsinhattaran lentoaika on monen muun Idiopyga-alasuvun lajin tavoin melko myöhäinen, sitä voi aikuisena tavata vasta elokuun puolivälin hujakoilla ja lentoaika kestänee syyskuun alkuun. Tosin kukaan ei taida olla etsinyt lajia myöhemmin syksyllä, mutta uskoisin, että suurin todennäköisyys lajin havaitsemiseen on elokuun puolivälin ja lopun välisenä aikana. Kuten todettua, sopivilla paikoilla laji voi olla runsas, ja silloin sen kerääminen on kaikkea muuta kuin vaikeaa.

En ole ihan varma, onko oikein puhua lentoajasta. Kyllähän sekä koiraalla että naaraalla on siivet, mutta ne ovat hyvin kapeat ja naaraalla lisäksi melko lyhyen oloiset suhteessa massiiviseen takaruumiiseen. Koiraat ehkä lentävät, ainakin lyhyitä matkoja, naaran lentokyky on kyseenalainen. Koiraan sukupuolielimet ovat hyvin omaleimaiset ja naaras on helppo tunnistaa jo pelkästään massiivisuutensa vuoksi.  

Ruotsinhattara on yksi viidestä muusta vaaksiaisesta, jonka levinneisyyskuva on "Fennoscandian", eli vain Pohjoismaissa, Kuolan niemimaalla ja Venäjän Karjalassa tavattava. Tämän tyyppiset lajit ovat yleisesti ottaen harvinaisia, sillä tabula rasa-teorian mukaan viimeisimmän jäätiköitymisen aikaan kaikki elämä pyyhkiytyi pois alueeltamme ja nykyinen lajisto on seurausta n. 10 000 vuotta sitten alkaneesta kolonisaatiosta. On tietysti teoriassa mahdollista, että lajiutumista on Pohjoismaissa tapahtunut tämän lyhyen ajanjakson puitteissa; siitä harvinainen halavasepikkä voi olla elävänä esimerkkinä. Mutta ruotsinhattara on morfologisesti niin poikkeava, että se on täytynyt erota omaksi kehityslinjakseen useita miljoonia vuosia sitten. Olenkin melko varma, että ruotsinhattara ei oikeasti ole Fennoskandialle endeeminen, vaan sitä esiintyy muuallakin Euraasian pohjoisilla alueilla; laji on syystä tai toisesta jäänyt Venäjältä keräämättä.

Lajin evoluutiohistoriaa ei ole kunnollisesti selvitetty, mutta se kuuluu Idiopyga-alasuvussa ryhmään, jossa naarailla on erittäin lyhyet munanasettimet (cerci). Sen läheisin sukulainen on ehkä toinen euraasialainen hattara, D. magnicauda (Kuva 2), joten näiden lajien kantamuoto lienee elänyt euraasiassa. Olisi myös hienoa tietää, miksi naaras on niin pullukka; onko sillä paljon munia vai ovat munat tavallista suuremmat? Pystyvätkö naaraat sittenkin lentämään?

Kuva 2. Salmela ym. (2014) mukaan ruotsinhattaran lähin laji on D. magnicauda. Maximum likelihood-puu, joka perustuu COI-geenin standardi viivakoodifragmenttiin.

Jos siis satut liikkumaan pohjoisen Venäjän luhtasoilla elo-syyskuussa, pidä ruotsinhattara mielessäsi. Syön huivini, jos lajia ei siellä jossain esiinny.

Salmela J, Kaunisto K, Vahtera V (2014) Unveiling of a cryptic Dicranomyia (Idiopyga) from northern Finland using integrative approach (Diptera, Limoniidae). Biodiversity Data Journal 2: e4238.doi: 10.3897/BDJ.2.e4238

Suomelle uusia kaksisiipisiä hyönteisiä

Vuoden 2015 lopulla ilmestyi mielenkiintoisia kaksisiipisten hyönteisten taksonomiaa käsitteleviä artikkeleita. Jaakko Pohjoismäki ja Antti Haarto kuvasivat tieteelle uuden loiskärpäsen Lapista ja Mathias Jaschhof kuvasi kahdessa julkaisussa useita Micromyiinae-äkämäsääskiä.

Jaakon ja Antin kuvaama laji sai nimekseen Linneamyia bergstromi, ruotsalaisen loiskärpäsasiantuntijan Christer Bergströmin mukaan. Laji tunnetaan tähän mennessä vain yhdentoista yksilön perusteella, jotka on kaikki kasvatettu lapinsiilikkään (Pararctia lapponica) toukista. Itse asiassa laji tunnetaan toistaiseksi vain Inarin Kaunispäältä ja Utsjoen Ailegas-tunturilta. Laji on hyvin samannäköinen kuin Pohjois-Amerikasta tunnettu L. anthracina, mutta lajien välillä on eroja ulkoisissa tuntomerkeissä, koirasgenitaaleissa, DNA-lajitunnisteessa ja biologiassa. DNA-lajitunniste on standardifragmentti mitokondrion COI-geenistä, jotka eroavat lajien välillä 1 % verran. Suhteellisen pienen eron perusteella voi pitää todennäköisenä, että lajien kehityslinjat ovat eronneet toisistaan melko äskettäin pleistoseenin aikana. Pohjoisamerikkalainen lähilaji elää metsävyöhykkeellä, eikä sitä ole havaittu arktiselta alueelta; lajin isäntäeläin on myös siilikäs, mutta tätä perhoslajia ei tavata Euraasiasta. Linneamyia bergstromi sen sijaan on todennäköisesti pohjoisten alueiden arktis-alpiininen laji, vaikka se tunnetaankin tähän mennessä vain Inarin Lapista.

Loiskärpäsen isäntäperhosella lapinsiilikkäällä on kaksivuotinen elinkierto, mutta kärpäsellä elinkierto on yksivuotinen. Lapinsiilikkään toukat talvehtivat kaksi kertaa ja ainoastaan isokokoinen toisen vuoden toukka on sovelias isäntä loiskärpäselle. Ei toistaiseksi tiedetä varmuudella, onko lapinsiilikäs ainoa kärpäselle sopiva isäntäeläin. Samoilta paikoilta, joilta lajin tyyppimateriaali on peräisin, on kerätty myös runsaasti yökkösiä kasvatukseen, mutta tätä uutta loiskärpäslajia ei niiltä ole havaittu. On mahdollista, että loiskärpäselle sopivia isäntäeläimiä ovat myös muut pohjoisten siilikkäiden toukat. Koska nämä sopivat isäntäeläimet ovat harvinaisia ja esiintymisessään laikuttaisia, on loiskärpänenkin harvinainen. Loiskärpäsen vähälukuisuus kasvatuksissa (255 kasvatettua lapinsiilikkään toukkaa, joista 11 loiskärpästä) kertoo osaltaan lajin harvinaisuudesta. On melko varmaa, että L. bergstromi-aikuiset ruokailevat kukilla, joten aikuisia voi yrittää etsiä keräämällä haavinäytteitä sopivilta elinympäristöiltä. Tätä uutta loiskärpästä voi kuitenkin olla vaikea havaita ilman kasvatuksia isäntäperhosista. Oman vaikeutensa tuo tietysti siilikkäiden harvinaisuus ja niiden suuret vuosien väliset vaihtelut runsaudessa.

Siinä missä Pohjoismäen ja Haarron kuvaama loiskärpänen on iso ja huomiota herättävä, ovat Mathias Jaschhofin kuvamaat Micromyiinae-äkämäsääsket erittäin pieniä ja huomaamattomia. Mathias kuvasi 1998 tieteelle uutena lajin Campylomyza serrata, kolmen koirasyksilön perusteella Saksasta. Tämän jälkeen lajia on löytynyt eri puolilta Euraasiaa. Mathias kuitenkin huomasi lajin sisäistä vaihtelua, jonka hän uudessa artikkelissaan totesi olevankin lajien välistä eroavaisuutta; C. serrata onkin viiden lajin kompleksi. Lajeista vain kaksi tunnetaan Suomesta, mutta esimerkiksi C. lapponica ja C. serrata on erittäin todennäköistä löytää myös Suomesta. Toisessa artikkelissaan Mathias revisioi lajin Aprionus betulae DNA-lajitunneisteiden avulla, ja kuvasi uutena kaksi lajia. Tämän lajiryhmän lajeista kaksi, A. betulae ja A. subbetulae, esiintyvät Suomessa. Todettakoon, että huolimatta Mathias Jaschhofin kovasta työstä Fennoskandian lajiston parissa, lahopuilla ja sienillä elävät äkämäsääsket ovat erittäin huonosti tunnettuja. Onkin odotettavissa, että tieteelle kuvaamattomien lajien määrä yksistään Pohjoismaissa lasketaan useissa kymmenissä.

Jaschhof M (2015) Morphological re-examination reveals that Campylomyza serrata Jaschhof, 1998 is a complex of five cryptic species (Diptera: Cecidomyiidae, Micromyinae). Contributions to Entomology 65 (2): 373–381.

Jaschhof M (2015) A review of the Aprionus flavidus group, with description of two new species close to Aprionus betulae Jaschhof (Diptera: Cecidomyiidae, Micromyinae). Studia dipterologica 21 (2) 2014: 221–229.

Pohjoismäki J & Haarto A (2015) Linnaemya bergstroemi n. sp. (Diptera: Tachinidae)—a new parasitoid fly from the Finnish Lapland Zootaxa 4059 (3): 581–597.