Tipula subpruinosan jäjillä

Isovaaksiainen, härmäkirsikkäiden alasukuun kuuluva Tipula (Yamatotipula) subpruinosa (Kuva 1) oli minulle pitkään melkoinen päänsärky. Laji oli kuvattu saksalaisen, mutta Suomen lajistoa paljon selvittäneen, Bernhard Mannheimsin toimesta 1954. Tästä kirsikkäästä tunnettiin kokonaista kaksi yksilöä, holotyyppinaaras Suomesta, Pallastuntureilta, ja paratyyppinaaras Ruotsin Lapista. Mannheimsin lajinkuvaus oli hyvin niukka, eikä siitä ollut paljon apua lajin määrittämisessä. Aina Lapissa keräillessäni laji oli mielessäni, ja ajattelin pääni puhki mistä sitä voisi löytää. Ukrainalainen Evgeny Savchenko synonymysoi T. subpruinosan muutoin Venäjän Kauko-idästä tunnettuun lajiin T. stackelbergi, mutta hän ei ollut tutkinut tyyppimateriaalia. 

Kuva 1. Tipula subpruinosa Mannheims, 1954, holotyyppinaaras. Kuva julkaisusta Salmela 2012, ZooKeys 162: 43-58. Tämä laji osoittautui Tipula freyanan synonyymiksi.

Vuonna  2010 aloin koostamaan artikkelia Suomen vaaksiaista ja tämän työn yhteydessä yritin kattavasti käydä läpi kaikki Suomesta aiemmin ilmoitetut lajit. Tipula subpruinosan tapauksessa ei auttanut muu kuin pyytää kaikki saatavilla oleva tyyppimateriaali lainaksi. Hyvän sattuman johdosta Turun yliopiston eläinmuseolla vieraili tutkijoita Pietarista, joten T. stackelbergin holotyypikoiraan sain helpolla katsottavakseni. Tämä koiras oli tosin erittäin huonossa kunnossa, eikä koiraan genitaaleista saanut mitään tolkkua. Onneksi Pietarissa oli lisäksi Vladivostokista kerätty koiras ja naaras, ja moskovalainen kollegani Valentin Pilipenko lähetti yhdestä koiraasta erinomaiset kuvat käytteväkseni. Tarkistin myös Charles P. Alexanderin kuvaaman T. usuriensis-lajin, joka oli T. stackelbergin synonyymi ja jonka holotyyppikoiras sijaitsi Smithsoniassa. Tipula subpruinosan holotyyppi oli Luomuksessa, Helsingissä ja paratyyppi Kööpenhaminassa.

Kävi ilmi, että "Pallastunturin mysteeri" subpruinosa ei ollut validi laji, mutta se oli synonymisoitu väärin: se on Tipula freyana-lajin nuorempi synonyymi. Näin ollen T. stackelbergi poistui samalla Euroopan lajilistalta. Hauskana anekdoottina todettakoon, että subpruinosan etiketin takapuolella oli yksilön kerääjän Jouko Kaisilan käsin kirjoittamana "Pyhäkuru", joka kummasti tarkentaa alkuperäistä löytötietoa. Tipula usuriensis oli myös väärin synonymisoitu, ja muodostin tästä nimestä T. pruinosa-vaaksiaisen nuoremman synonyymin. Oikeastaan vain yksi kivi tässä sopassa jäi kääntämättä: en nimittäin lukuisista pyynnöistäni huolimatta saanut lainaan tai edes nähdä valokuvia alalajista Tipula pruinosa sinapruinosa. En tiedä missä lopulta oli syy, mutta näin ei pitäisi olla. Taksonominen tutkimus perustuu siihen, että tyyppiyksilöt ovat kenen tahansa tutkittavissa, oli kyseessä sitten suomalainen jatko-opiskelija tai kiinalainen professori. 

Yllä esitetyt tulokset julkaistiin 2012 ZooKeys-sarjassa. Tämän artikkelin johdantoon kirjoitin myös mietteitä alalajien asemasta taksonomiassa ja totesin, että alalajien nimeämisen tulisi perustua useisiin kriteereihin, kuten ekologiaan ja genetiikkaan. Vaaksiaisissa ei nykyisin enää juuri nimetä alalajeja, mutta mm. Savchenkon ja Alexanderin perintönä niitä on nimetty melko paljon. Oma näkemykseni on, että suurin osa näistä alalajeista ansaitsee oman, validin lajin aseman. 

Freynasekärpänen - pohjoinen harvinaisuus

Oxycera centralis Loew, 1863 on suuren luokan harvinaisuus havumetsävyöhykkeen kaksisiipisten joukossa. Lajilla on ollut myös useita nimiä, jotka ovat aiheuttaneet sekaannuksia. Suomesta laji tunnetaan vain kahden yksilön perusteella, Orivedeltä 1886 (J. Sahlberg leg.) ja Pisavaaran luonnonpuistosta 1950 (H. Lindberg leg.). Vanhin validi nimi lajille on centralis Loew. Loewin lajinkuvaus Pohjois-Amerikasta on kokonaan latinankielinen eikä siinä ole kuvia (Kuva 1). Hieman aikaisemmin, vuonna 1838, Zetterstedt kuvasi saman lajin nimellä maculata Ruotsin Lapista, jota taasen pitkään pidettiin pardalina-lajin pohjoisena variaationa. Nimi maculata oli jo käytössä, joten se ei enää ollut vapaana tälle lajille. Richard Frey huomasi lajin uransa alkutaipaleella ja kuvasi sen 1911 uutena nimellä centralis, Sahlbergin keräämän yksilön perusteella; Frey ei ollut tietoinen, että Loew oli jo käyttänyt samaa nimeä. Tästä syystä Erwin Lindner antoi vuonna 1938 Freyn kuvaamalle centralis-lajille uuden nimen, Oxycera freyi. 1953 Frey palasi asiaan uudelleen, ja vertaamalla Zetterstedtin tyyppimateriaalia suomalaisiin yksilöihin, hän totesi että kyseessä on yksi ja sama laji. Vuonna 1973 Rudolf Rozkosny julkaisi hienon revision Fennoskandian ja Tanskan asekärpäsistä (Kuva 2), ja tässä julkaisussa freynasekärpänen kulki vielä nimellä O. freyi. Kymmenen vuotta myöhemmin Rozkosny revisoi koko Euroopan lajiston ja tässä yhteydessä freyi Lindner synonymisoitiin lajiin centralis Loew.

Kuva 1. Ote freynasekärpäsen alkuperäisestä lajinkuvauksesta (Loew 1863).

Kuva 2. Freynasekärpäsen habituskuva (Rozkosny 1973).

Freynasekärpänen on holarktinen laji, josta on todella vähän havaintoja eikä lajin ekologiasta tiedetä juuri mitään. Pohjois-Amerikasta on ilmeisesti vain kaksi havaintoa, Loewin tyyppiyksilö (USA, Kennicot, Red River) ja myöhemmin kerätty koiras (Kanada, NWT). Venäjän Yakutiasta ja Itä-Siperiasta on kerätty yhteensä muutama yksilö ja havainnot lienevät Venäjän ainoat. Ruotsin Lapista tiedetään vain vanhat, ennen vuotta 1850 kerätyt yksilöt ja Suomesta vain kaksi yksilöä, joten lajista on Suomen ja Ruotsin museoissa yhteensä neljä yksilöä. Ruotsissa laji on arvioitu puutteellisesti tunnetuksi (DD) ja Suomessa hävinneeksi (RE).

Suomen ensimmäinen havainto Orivedeltä on karkeasti tiedossa, koska Sahlbergin keräysmuistiinpanot eli ns. kladikirja tuolta vuodelta on tallessa. Kladikirjan mukaan Sahlberg keräili Lylyssä (nyk. Juupajoki), mutta havainnot eivät viittaa kosteikoihin, vaan keräyspaikka on ehkä ollut ”palanut metsä lähellä Lylyn asemaa”.  Toinen havainto on onneksi hieman tarkempi, mutta epätarkkuus lisää silti harmaata väriä suojelubiologin parransängessä: Pisavaara Naturpark, 12.7.1950, Myr. Pisavaaran luonnonpuisto on pinta-alaltaan lähes 5000 hehtaaria, josta soita on 1000 hehtaaria, joten lajin etsiminen uudelleen Pisavaarasta ei ole ihan yksinkertainen tehtävä. Oxycera-lajien toukkien ekologiasta tiedetään melko paljon, joten freynasekärpäsen ei ole syytä odottaa esiintyvän millä tahansa suolla. Oxycera-toukat ovat useimmiten hygropetrisiä, ne elävät lähteikköjen ja virtavesien märillä sammalkasvustoilla tai lammikoiden rantamudassa. Esimerkiksi Pohjois-Suomessa esiintyvä O. dives on havaittu kalkkivaikutteisilta lähteiköiltä joilla kasvaa huurresammalia.

Vuonna 2016 yritänkin havaita freynasekärpästä uudelleen Pisavaaran luonnonpuistosta. Otaksun, että laji on löydettävissä juuri kalkkivaikutteisilta, melko avoimilta lähteiköiltä tai lähdesoilta. Käsittääkseni ”myr” tarkoittaa avointa suota, joten en yritä etsiä lajia räme- tai korpityypeiltä. Lisäksi oletan, että lajin täytyy tarvita harvinaista resurssia, koska siitä on niin vähän havaintoja. Tämä resurssi voi olla huurresammallähteet tai lähdeletot, joita esiintyy vain tietyssä osassa puistoa. Tästä syystä asetin hiljattain Malaise-hyönteispyydyksiä viidelle eri lähteikölle, joihin toivon freynasekärpäsen yksilöitä päätyvän. Lisäksi heinäkuussa, lajin oletettuun lentoaikaan, asetan lähteiköille keltaisia vesivateja pyyntiin sekä tietysti kerään haavilla näytteitä kasvillisuudesta. Freynasekärpänen on arvioitu Suomesta hävinneeksi, koska siitä ei ole uusia havaintoja. Pisavaarasta lajia ei kuitenkaan ole etsitty 1950-luvun jälkeen. Lajin havaitseminen olisi oman työkesäni kohokohta ja pienen juhlan paikka, sen verran hienosta ja huonosti tunnetusta lajista on kyse.   

Karpaattien sienisääsket - vaihtelu virkistää

Tapasin romanialaisen Babes-Bolyai yliopiston tutkijan Levente-Peter Kolcsarin elokuussa 2014 Saksan Potsdamissa, kansainvälisessä kaksisiipistutkijoiden kongressissa. Peter oli matkustanut paikalle yhdessä Lujza Keresztesin johtaman tutkimusryhmän kanssa; Lujza ja kumppanit ovat tutkineet Karpaattien vesihyönteisiä, erityisesti vaaksiaisia. Tutkimusryhmä on julkaissut artikkeleita mm. taksonomiasta ja eliömaantieteestä. Olin vaikuttunut romanialaisten, tai ehkä oikeammin romanian unkarilaisten, motivaatiosta tutkia oman kotiseutunsa lajistoa. Saman vuoden lopulla Peter otti yhteyttä ja kysyi olenko kiinnostunut määrittämään pääasiassa hänen ja osin myös kollegoidensa haavimalla keräämiä sienisääskiä Romaniasta ja lähialueilta, mm. Unkarista, Ukrainasta, Montenegrosta ja Bulgariasta. Vastasin että tiukkaa tekee, mutta yritetään. Vähäisellä vapaa-ajallani olen määrittänyt osan tästä hienosta aineistosta, vaivaiset 150 yksilöä, jotka kuitenkin kuuluvat 97 eri lajiin. On selvää, että vasta pintaa on raapaistu (Kuva 1).

Kuva 1. Romaniasta ja Montenegrosta määrittämieni sienisääskien yksimäärään perustuva rarefaktio, eli lajimäärän akkumulaatio. Käyrä ei ole juuri taittunut, joten lajimäärä takuulla kasvaisi jos aineistoa määritettäisiin lisää.

Koska olen tutkinut tähän mennessä lähinnä boreaalisen ja arktisen vyöhykkeen lajistoa, oli tämä aineisto kannaltani varsin eksoottista. Toki aineistossa oli lajeja, jotka ovat laajalle levinneitä ja esiintyvät "härmässäkin", kuten Boletina trivittata ja Mycomya tenuis. Näistäkin lajeista on toki hienoa saada kokoelmaansa yksilöitä muualta kuin Suomesta. Toisaalta aineistossa oli lukuisia lajeja, jotka olivat minulle tyystin uusia ja jotka eivät esiinny pohjolassa.

Hienoimpiin havaintoihin lukeutuvat ainakin seuraavat Bolitophila melanoleuci, Boletina joosti ja Monocentrota matilei. B. melanoleuci kuvattiin tieteelle uutena 1996 Venäjän Karjasta, ja siitä on julkaisemattomat havainnot Ruotsista ja Norjasta; näin ollen laji havaittiin ensimmäisen kerran muualta kuin Fennoskandiasta. Lajin tyypimateriaali on muuten kasvatettu Petroskoin puistosta kerätyistä sataheltoista (Melaleuca melanoleuca, M. brevipes). B. joosti on taasen tätä ennen tunnettu vain kahdelta paikalta Saksasta, laji elänee Keski-Euroopan vuoristometsissä. M. matilei (Kuva 2) on myös erittäin harvinainen sienisääski, joka on tunnettu vain Algeriasta ja Bulgariasta.

Kuva 2. Monocentrota matilei, piirroskuvat Dimitar Bechevin lajinkuvauksesta.

Aineistossa on ehkä "vain" yksi kuvaamaton laji. Bulgariasta kerätyt kolme yksilöä kuuluvat Mycomya suvun alasukuun Mycomyopsis, eivätkä ne kuulu yhteenkään Rauno Väisäsen 1984 monografiassa käsittelemään lajiin. Ainakaan tiedossani ei tällä hetkellä ole eurooppalaista Mycomyopsis-lajia, joka olisi kuvattu tämän jälkeen.

Tämän aineiston määrittäminen on ollut erittäin hienoa: se on lisännyt ammattitaitoani ja sen myötä tietämys alueen lajistosta on parantunut. Pelkästään Romanialle uusia lajeja on havaittu 28. Lisäksi voi todeta, että verkostoituminen ja kongresseissa käyminen kannattaa!

Lettosoiden sääskistä

Joroisten Saarikkolampi on yksi suomalaisten suo- ja kasvitutkijoiden locus classicus, eli paikka jonka kaikki tuntevat. Saarikkolampi on pieni, suorantainen lampi, jonka veden väri on tavanomaista metsälampea selvästi kirkkaampi. Lampeen purkautuu läheisestä harjusta pohjavettä ja lammen lähellä on joitakin lähdesilmäkkeitä. Alueen kallioperä on kalkkivaikutteinen ja lähteiköillä kasvaa mm. huurresammalia, jotka ovat Etelä-Suomessa varmoja emäksisen pohjaveden osoittajia. Lammen rannan pienellä lettokuviolla (alle 1 ha) kasvaa taarnaa (Cladium mariscus) sisämaan ainoalla kasvupaikallaan. Kohteen suurista luontoarvoista huolimatta lammen ympäristö ojitettiin 1970-luvun alussa ja suo ennallistettiin 2000-luvun alkupuolella. Kävin itse suolla ensimmäisen kerran Lauri Paasivirran ja Jari Ilmosen kanssa 2002, kun selvitimme alueen lähteikköjen lajistoa. Saarikkolampi on hyvä esimerkki etelä-suomalaisesta letosta: pieni ja luonnontilaltaan alentunut. 

Silloin 2002 en vielä paljon ymmärtänyt letoista ja niiden merkityksestä Suomen luonnon monimuotoisuudelle. Vasta seuraavana syksynä kävin Jyväskylässä lehtori Veli Saaren suokurssin, ja suotyyppien salat avautuivat minulle ensimmäistä kertaa. Keski-Suomessa letot ovat ns. kiven alla, mutta kurssitarpeita varten nyt sentään voitiin parilla paikalla tutustua keskeiseen lettokasvillisuuteen. Vuonna 2004 retkeilin koko kesän Lapissa ja silloin ensimmäisen kerran konkreettisesti tajusin, että lettoja on pohjoisessakin ja ne voivat olla aika suuriakin. Ikimuistoisimmat lettofiilikset olenkin kokenut pohjoisessa: Kittilän Tollovuomalla ja lähisoilla sekä Kuortanovuomalla.

Mikä sitten on letto ja miksi niitä on vähän etelässä mutta paljon pohjoisessa? Letto on suotyyppi, jonka pH on joko lievästi hapan, neutraali tai jopa emäksinen. Letoilla kasvaa sammalia, joita ei esiinny muilla suotyypeillä; ilman sammaltuntemusta lettoja on vaikea erottaa muista soista. Lettoja esiintyy alueilla, joiden kallioperässä kalkkipitoisia kivilajeja, kuten Kittilässä, Kuusamossa ja Lounais-Lapissa. Lettoja voi olla myös soilla, joille purkautuu pohjavettä tai joilta sulamisvedet huuhtovat humusaineet mennessään. Letot ovat määritelmällisesti avosoita, jotka muodostavat suoyhdistelmätyyppejä rämeiden ja korpien kanssa. Lettonevat ovat avosoita, joilla kasvaa hieman vaateliaampaa suokasvillisuutta, mutta varsinaiset lettolajit puuttuvat. Hieman yksinkertaistaen lettoja esiintyy tarpeeksi märillä ja ravinteisilla kasvupaikoilla. Ravinteisuudesta johtuen lettoja on raivattu viljelysmaiksi ja myöhemmin niitä on kuivattu metsätalouden tarpeisiin. Metsä-Lapissa ja Perä-Pohjolan pohjoisosissa letot ovat pääasiassa luonnontilaisia, koska näin pohjoisessa soiden raivaus ei enää ollut kannattavaa. Etelä-Suomessa alkuperäisestä lettopinta-alasta on jäljellä alle prosentti. Avoimia lettoja on Suomessa jäljellä noin 80000 hehtaaria.  

Rolf Krogerus oli ensimmäinen joka keräsi laajan hyönteisaineiston Suomen suotyypeiltä. Itse asiassa Krogerus keräsi aineistoa melko lavealla otannalla, Ruotsin, Norjan ja nykyisen Venäjänkin alueilta. Aineisto käsitti 66 eri tutkimusalaa, joista 21 oli lettoja. Esimerkiksi vaaksiaisia Krogeruksen aineistossa oli eniten juuri letoilta, 77 lajia. Muilla suotyypeillä (rämeet, korvet, nevat) lajimäärät vaihtelivat 21 ja 48 välillä. Yhden vaaksiaislajin Krogerus nimeää letoille tyypilliseksi (Dicranomyia caledonica, jota itse pidän enemmänkin tunturikosteikkojen lajina, jolla on letoilla reliktiluonteisia esiintymiä). Huomautettakoon, että ei ole tarkalleen tiedossa, ketkä kaikki tätä aineistoa ovat määrittäneet ja missä näytteet nykyisin sijaitsevat. Koska aineiston määrittämisestä on kulunut vähintään noin 60 vuotta aikaa, on selvää että monissa lajiryhmissä on tapahtunut melkoisia taksonomisia muutoksia. Kuitenkin Krogeruksen aineisto voi olla ison mittakaavan toistuvien säännönmukaisuuksien tarkastelussa tänäkin päivänä osin käyttökelpoinen. Kaikkiaan aineisto käsitti 4316 lajia, joista kaksisiipisiä, eli sääskiä ja kärpäsiä, oli eniten, 1628.

Itselleni tutuimpia suosääskiä ovat vaaksiaiset. Suomessa elää 51 ensisijaisesti soilla elävää lajia, joista 14 elää yksinomaan tai lähes pelkästään letoilla. Etelä- ja keskiboreaalisen vyöhykkeen maakunnissa (Ab-Ok, eli Varsinais-Suomesta Kainuuseen) lettolajien lajimäärä maakunnittain on keskimäärin 2.8, vaihteluvälillä 1-5. Vastaavasti pohjoisboreaalisella vyöhykkeellä ja Lapin kolmiossa (Obb-Li, eli Perä-Pohjanmaalta Inarin Lappiin) keskiarvo on 7.7 ja vaihteluväli 6-10. Näin ollen lettovaaksiaisten lajimäärä on korkeimmillaan siellä, missä on paljon lettojakin, eli Lapissa ja Kuusamossa.

Vuonna 2007 keräsin isohkon aineiston ns. semiakvaattisia sääskiä, eli vaaksiaisia ja eräitä muita kosteikoilla eläviä heimoja, kuten perhos- ja kummitusääskiä, Kittilästä, Enontekiöltä, Inarista ja Utsjoelta. Tutkimani elinympäristöt olivat latvapuroja, lähteikköjä, lettoja ja karumpia soita. Tämän aineiston perusteella päättelin, että sääskien suuri lajimäärä on yhteydessä lettoihin, lähdevaikutukseen ja virtaavaan veteen. Jos siis havaitset leton, jossa on myös lähteisyyttä ja virtausjuotteja, voit olla melko varma että kyseinen kohde elättää monilukuista sääskiyhteisöä. Saman suuntaiseen tulokseen gradussaan päätyi Eija Nummela, joka tutki ohjauksessani Turun Pomponrahkan semiakvaattisia sääskiä ja kukkakärpäsiä. Tällä suolla lettokohde oli lajirikkain niin sääskillä kuin kukkakärpäsilläkin.

Suomen soilla elävät vaaksiaiset ja muut semiakvaattiset sääsket tunnetaan melko hyvin. Näin ollen nämä lajit olivat mukana uhanalaisuusarviossa, joka julkaistiin 2010. Yksi Suomen harvinaisimmista lettolajeista on tundrasahakainen (Prionocera abscondita, VU), jonka levinneisyys on rajoittunut reheville palsasoille. Suomen harvinaisin lettovaaksiainen lienee kuitenkin kalkkisarakka (Orimarga juvenilis, EN), jonka olen tähän mennessä havainnut Suomesta vain kahdelta hyvin voimakkaasti kalkkivaikutteiselta lähdeletolta Tervolasta ja Kittilästä.

Vuonna 2012 aloitin määrittämään sienisääskiä. Sienisääsket laajasti ymmärrettynä (Sciaroidea harsosääsket poislukien) on erittäin monimuotoinen hyönteisryhmä, jonka lajimäärä näyttää olevan suurimmillaan Lapissa. Fennoskandiasta tunnetaan noin tuhat lajia, jos mukaan lasketaan myös tiedossa olevat mutta tieteelle kuvaamattomat lajit. Euroopan kokonaislajimäärä on noin 1200. Soilla elävistä sienisääskistä ei kuitenkaan ole tiedetty juuri mitään. Krogeruksen aineisto on sienisääskien suhteen melko niukka, eikä anna oikeaa niiden esiintymisestä soilla. Varsinkin Lapin letoilta on viime vuosina löytynyt useita erittäin mielenkiintoisia lajeja. Uskoisin, että mm. useat alla esitellyistä sienisääskistä ovat esiintymisessään sitoutuneita lettoihin tai lähteisiin soihin.

Kuvasin petosienisääsken Neoplatyura noorae 2014 tieteelle uutena lajina. Olen havainnut sitä Lapin kolmion, Kittilän ja Sodankylän parhailta letoilta. Asindulum nigrum on kaikkialla Euroopassa hyvin harvinainen petosienisääski, jonka aikuiset vierailevat mm. lettorikon kukilla. Laji on melko suurikokoinen ja näyttävä pitkine kärsineen ja se on helppo tunnistaa. Sen ainoa tunnettu Suomen populaatio on letolla Tornion Kalkkimaan lähellä. Mycomya shewelli tunnettiin alun perin vain Pohjois-Amerikasta, mutta 2012 Jari Ilmonen keräsi sitä Malaise-pyydyksillä Espoon Matalajärven rantaletolta. Hieman myöhemmin laji tuli vastaan myös omasta keräyksestäni Lapin kolmion lettosuolta. Mielenkiintoinen on myös Leia nigricornis, jota olen määrittänyt vain Lapin kolmion, Kittilän, Sodankylän ja Pelkosenniemen upeilta letoilta. Laji tunnettiin tätä ennen vain tyyppimateriaalin perusteella Alaskasta.

Petosienisääski Asindulum nigrum on kookas ja helppo tunnistaa. Laji on kalkinvaatija, ja sen ainoa tunnettu esiintymä Suomessa sijaitsee lähdeletolla Torniossa.

Muistakin sääskiryhmistä on alustavia havaintoja lajeista, jotka saattavat esiintyä vain letoilla. Esimerkiksi eräs suurikokoinen harsosääski "Sciara sp.n." tunnetaan toistaiseksi vain Viron Saarenmaan, Toivakan Ruostesuon, Keminmaan ja Pelkosenniemen letoilta; otuksen tieteellinen nimeäminen on työn alla. Laji on helppo tunnistaa muista saman suvun harsosääskistä ja pitäisin sitä suurella varmuudella lettoihin sitoutuneena. Keminmaan Kallinkankaalta on löydetyistä polttiaisista Atrichopogon paulus on aikaisemmin tunnettu vain parilta Virolaiselta kosteikolta ja Dasyhelea manassi oli tunnettu vain Kirgisian vuoristosta. Polttiaiset on yksi Suomen huonoiten tunnetuista sääskiheimoista, joten näitä lajeja ei toistaiseksi uskalla julistaa lettosääskiksi. Wojciech Gilkan ja Lauri Paasivirran kuvaama Tanytarsus salmelai tunnetaan vain lettonevoilta, letoilta tai lähdesoilta Pohjois-Savosta ja Lapista. 

Näkisin, että lettosuot ovat yksi Suomen luonnon todellisista helmistä. Soitahan Suomessa riittää, mutta lettoja on suhteellisen vähän ja niillä elää paljon vain niille tyypillistä lajistoa. Letot ovat myös muita suotyyppejä lajirikkaampia elinympäristöjä, ainakin kasvien ja kaksisiipisten hyönteisten perusteella mitattuna. Lettosoilta on edelleenkin löydettävissä harvinaisuuksia, joita kukaan ei tiedä siellä edes esiintyvän, kuten Suomelle uusia tai tieteelle kuvaamattomia lajeja.

Kirjallisuus:

Gilka W & Paasivirta L (2009) Evaluation of diagnostic characters of the Tanytarsus chinyensis group (Diptera: Chironomidae), with description of a new species from Lapland. – Zootaxa 2197: 31–42.

Jakovlev J, Salmela J, Polevoi A, Penttinen J & Vartija N (2014) Recent noteworthy findings of fungus gnats from Finland and northwestern Russia (Diptera: Ditomyiidae, Keroplatidae, Bolitophilidae and Mycetophilidae). – Biodiversity Data Journal 2: e1068. doi: 10.3897/BDJ.2.e1068

Kaakinen E. ym. (2008) Suot 4. Teoksessa: Raunio J ym. (toim) Suomen luontotyyppien uhanalaisuus osa 2, Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristö 8.

Polevoi A & Salmela J (2015) New data on poorly known species of the genus Leia Meigen (Diptera, Mycetophilidae) from the Palearctic region. – Zootaxa (painossa).
Salmela J (2008) Semiaquatic fly (Diptera, Nematocera) fauna of fens, springs, headwater streams and alpine wetlands in the northern boreal ecoregion, Finland. – w-album 6: 1–63.
Salmela J (2012) Biogeographic patterns of Finnish crane flies (Diptera, Tipuloidea). – Psyche 2012: 1–19.
Salmela J & Kaunisto K (2015) Additions to the list of Finnish Bibionomorpha (Diptera, Nematocera). – Biodiversity Data Journal 3: e5228. doi: 10.3897/BDJ.3.e5228.
Salmela J & Suuronen A (2014) A new Neoplatyura Malloch from Finland (Diptera, Keroplatidae). – Biodiversity Data Journa. l 2: e1323. doi: 10.3897/BDJ.2.e1323.  
Salmela J & Vilkamaa P (2005) Sciaridae (Diptera) from central Finland: faunistics and taxonomy. – Entomologica Fennica 16: 287–300.
Salmela J. ym. (2015) Malaise-hyönteispyynti Lapin suojelualueilla 2012-2014. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A 221. 

Dicranomyia lulensis - Fennoskandialle endeeminen?

Vuoden 2009 elokuussa keräsin vaaksiaisia Pyhä-Luoston kansallispuiston etelälaidalla. Eräällä luhtaisella, järvikortevaltaisella nevalla huomasin runsaasti hattaroita, eli eräitä pikkuvaaksiaisia. Luhdan runsaslukuisin vaaksiainen oli Dicranomyia lulensis, ruotsinhattara (Kuva 1). Laji oli pitkään ollut minulle mysteeri: siitä oli tullut sieltä täältä pohjoisesta muutamia yksilöitä, osa soilta, osa purojen varsilta. Nyt ymmärsin, että lajin varsinainen elinympäristö taitaa olla runsasravinteinen neva, jossa on vahva luhtainen vaikutus. Hieman myöhemmin keräsin tätä hattaraa Tarvantovaaran erämaasta hyvin samanlaiselta luhtanevalta, joten se ei enää ollut samanlainen mysteeri kuin aikaisemmin. Mutta moni asia lajin biologiassa onkin sitten edelleen hämärän peitossa.

Dicranomyia lulensis (Tjeder, 1969), ruotsinhattara, koiras. Naaraan siivet ovat lyhyemmät ja takaruumis on melko paksu suhteessa muihin saman suvun lajeihin.

Dicranomyia lulensis-lajin kuvasi tieteelle uutena ruotsalainen Bo Tjeder 1969. Melko myöhäisestä kuvausvuodesta voi jo päätellä, että se on joko harvinainen tai vaikea kerätä. Lajin levinneisyys on pohjoinen, se tunnetaan vain Ruotsin ja Suomen Lapista sekä Kuusamosta, havumetsä- ja tunturikoivuvyöhykkeiltä. Ruotsinhattaran lentoaika on monen muun Idiopyga-alasuvun lajin tavoin melko myöhäinen, sitä voi aikuisena tavata vasta elokuun puolivälin hujakoilla ja lentoaika kestänee syyskuun alkuun. Tosin kukaan ei taida olla etsinyt lajia myöhemmin syksyllä, mutta uskoisin, että suurin todennäköisyys lajin havaitsemiseen on elokuun puolivälin ja lopun välisenä aikana. Kuten todettua, sopivilla paikoilla laji voi olla runsas, ja silloin sen kerääminen on kaikkea muuta kuin vaikeaa.

En ole ihan varma, onko oikein puhua lentoajasta. Kyllähän sekä koiraalla että naaraalla on siivet, mutta ne ovat hyvin kapeat ja naaraalla lisäksi melko lyhyen oloiset suhteessa massiiviseen takaruumiiseen. Koiraat ehkä lentävät, ainakin lyhyitä matkoja, naaran lentokyky on kyseenalainen. Koiraan sukupuolielimet ovat hyvin omaleimaiset ja naaras on helppo tunnistaa jo pelkästään massiivisuutensa vuoksi.  

Ruotsinhattara on yksi viidestä muusta vaaksiaisesta, jonka levinneisyyskuva on "Fennoscandian", eli vain Pohjoismaissa, Kuolan niemimaalla ja Venäjän Karjalassa tavattava. Tämän tyyppiset lajit ovat yleisesti ottaen harvinaisia, sillä tabula rasa-teorian mukaan viimeisimmän jäätiköitymisen aikaan kaikki elämä pyyhkiytyi pois alueeltamme ja nykyinen lajisto on seurausta n. 10 000 vuotta sitten alkaneesta kolonisaatiosta. On tietysti teoriassa mahdollista, että lajiutumista on Pohjoismaissa tapahtunut tämän lyhyen ajanjakson puitteissa; siitä harvinainen halavasepikkä voi olla elävänä esimerkkinä. Mutta ruotsinhattara on morfologisesti niin poikkeava, että se on täytynyt erota omaksi kehityslinjakseen useita miljoonia vuosia sitten. Olenkin melko varma, että ruotsinhattara ei oikeasti ole Fennoskandialle endeeminen, vaan sitä esiintyy muuallakin Euraasian pohjoisilla alueilla; laji on syystä tai toisesta jäänyt Venäjältä keräämättä.

Lajin evoluutiohistoriaa ei ole kunnollisesti selvitetty, mutta se kuuluu Idiopyga-alasuvussa ryhmään, jossa naarailla on erittäin lyhyet munanasettimet (cerci). Sen läheisin sukulainen on ehkä toinen euraasialainen hattara, D. magnicauda (Kuva 2), joten näiden lajien kantamuoto lienee elänyt euraasiassa. Olisi myös hienoa tietää, miksi naaras on niin pullukka; onko sillä paljon munia vai ovat munat tavallista suuremmat? Pystyvätkö naaraat sittenkin lentämään?

Kuva 2. Salmela ym. (2014) mukaan ruotsinhattaran lähin laji on D. magnicauda. Maximum likelihood-puu, joka perustuu COI-geenin standardi viivakoodifragmenttiin.

Jos siis satut liikkumaan pohjoisen Venäjän luhtasoilla elo-syyskuussa, pidä ruotsinhattara mielessäsi. Syön huivini, jos lajia ei siellä jossain esiinny.

Salmela J, Kaunisto K, Vahtera V (2014) Unveiling of a cryptic Dicranomyia (Idiopyga) from northern Finland using integrative approach (Diptera, Limoniidae). Biodiversity Data Journal 2: e4238.doi: 10.3897/BDJ.2.e4238

Suomelle uusia kaksisiipisiä hyönteisiä

Vuoden 2015 lopulla ilmestyi mielenkiintoisia kaksisiipisten hyönteisten taksonomiaa käsitteleviä artikkeleita. Jaakko Pohjoismäki ja Antti Haarto kuvasivat tieteelle uuden loiskärpäsen Lapista ja Mathias Jaschhof kuvasi kahdessa julkaisussa useita Micromyiinae-äkämäsääskiä.

Jaakon ja Antin kuvaama laji sai nimekseen Linneamyia bergstromi, ruotsalaisen loiskärpäsasiantuntijan Christer Bergströmin mukaan. Laji tunnetaan tähän mennessä vain yhdentoista yksilön perusteella, jotka on kaikki kasvatettu lapinsiilikkään (Pararctia lapponica) toukista. Itse asiassa laji tunnetaan toistaiseksi vain Inarin Kaunispäältä ja Utsjoen Ailegas-tunturilta. Laji on hyvin samannäköinen kuin Pohjois-Amerikasta tunnettu L. anthracina, mutta lajien välillä on eroja ulkoisissa tuntomerkeissä, koirasgenitaaleissa, DNA-lajitunnisteessa ja biologiassa. DNA-lajitunniste on standardifragmentti mitokondrion COI-geenistä, jotka eroavat lajien välillä 1 % verran. Suhteellisen pienen eron perusteella voi pitää todennäköisenä, että lajien kehityslinjat ovat eronneet toisistaan melko äskettäin pleistoseenin aikana. Pohjoisamerikkalainen lähilaji elää metsävyöhykkeellä, eikä sitä ole havaittu arktiselta alueelta; lajin isäntäeläin on myös siilikäs, mutta tätä perhoslajia ei tavata Euraasiasta. Linneamyia bergstromi sen sijaan on todennäköisesti pohjoisten alueiden arktis-alpiininen laji, vaikka se tunnetaankin tähän mennessä vain Inarin Lapista.

Loiskärpäsen isäntäperhosella lapinsiilikkäällä on kaksivuotinen elinkierto, mutta kärpäsellä elinkierto on yksivuotinen. Lapinsiilikkään toukat talvehtivat kaksi kertaa ja ainoastaan isokokoinen toisen vuoden toukka on sovelias isäntä loiskärpäselle. Ei toistaiseksi tiedetä varmuudella, onko lapinsiilikäs ainoa kärpäselle sopiva isäntäeläin. Samoilta paikoilta, joilta lajin tyyppimateriaali on peräisin, on kerätty myös runsaasti yökkösiä kasvatukseen, mutta tätä uutta loiskärpäslajia ei niiltä ole havaittu. On mahdollista, että loiskärpäselle sopivia isäntäeläimiä ovat myös muut pohjoisten siilikkäiden toukat. Koska nämä sopivat isäntäeläimet ovat harvinaisia ja esiintymisessään laikuttaisia, on loiskärpänenkin harvinainen. Loiskärpäsen vähälukuisuus kasvatuksissa (255 kasvatettua lapinsiilikkään toukkaa, joista 11 loiskärpästä) kertoo osaltaan lajin harvinaisuudesta. On melko varmaa, että L. bergstromi-aikuiset ruokailevat kukilla, joten aikuisia voi yrittää etsiä keräämällä haavinäytteitä sopivilta elinympäristöiltä. Tätä uutta loiskärpästä voi kuitenkin olla vaikea havaita ilman kasvatuksia isäntäperhosista. Oman vaikeutensa tuo tietysti siilikkäiden harvinaisuus ja niiden suuret vuosien väliset vaihtelut runsaudessa.

Siinä missä Pohjoismäen ja Haarron kuvaama loiskärpänen on iso ja huomiota herättävä, ovat Mathias Jaschhofin kuvamaat Micromyiinae-äkämäsääsket erittäin pieniä ja huomaamattomia. Mathias kuvasi 1998 tieteelle uutena lajin Campylomyza serrata, kolmen koirasyksilön perusteella Saksasta. Tämän jälkeen lajia on löytynyt eri puolilta Euraasiaa. Mathias kuitenkin huomasi lajin sisäistä vaihtelua, jonka hän uudessa artikkelissaan totesi olevankin lajien välistä eroavaisuutta; C. serrata onkin viiden lajin kompleksi. Lajeista vain kaksi tunnetaan Suomesta, mutta esimerkiksi C. lapponica ja C. serrata on erittäin todennäköistä löytää myös Suomesta. Toisessa artikkelissaan Mathias revisioi lajin Aprionus betulae DNA-lajitunneisteiden avulla, ja kuvasi uutena kaksi lajia. Tämän lajiryhmän lajeista kaksi, A. betulae ja A. subbetulae, esiintyvät Suomessa. Todettakoon, että huolimatta Mathias Jaschhofin kovasta työstä Fennoskandian lajiston parissa, lahopuilla ja sienillä elävät äkämäsääsket ovat erittäin huonosti tunnettuja. Onkin odotettavissa, että tieteelle kuvaamattomien lajien määrä yksistään Pohjoismaissa lasketaan useissa kymmenissä.

Jaschhof M (2015) Morphological re-examination reveals that Campylomyza serrata Jaschhof, 1998 is a complex of five cryptic species (Diptera: Cecidomyiidae, Micromyinae). Contributions to Entomology 65 (2): 373–381.

Jaschhof M (2015) A review of the Aprionus flavidus group, with description of two new species close to Aprionus betulae Jaschhof (Diptera: Cecidomyiidae, Micromyinae). Studia dipterologica 21 (2) 2014: 221–229.

Pohjoismäki J & Haarto A (2015) Linnaemya bergstroemi n. sp. (Diptera: Tachinidae)—a new parasitoid fly from the Finnish Lapland Zootaxa 4059 (3): 581–597.

Metsäpaloja vaativat sääsket

Pakkaamme Petrien Martikainen ja Piisilä kanssa mönkijän peräkärryn täyteen ikkuna- ja kuoppapyydyksiä, suolaa ja muuta roinaa mitä nyt Koilliskairassa sattuu tarvitsemaan. Lähdemme liikkeelle Urho Kekkosen kansallispuiston rajalta Marivaarasta ja ajamme poroaidan vierustaa Jaurujoen laaksoon, lähelle Tahvontupaa. Mönkijäkyyti on ainakin peräkärryssä istuvalle melkoista höykytystä, mutta apostolin kyydillä ikkunapyydyksiä ei toimistotyöläisen kunnolla olisi jaksanut kantaa yli 20 km matkaa. Pyydykset oli tarkoitus asettaa vuotta aikaisemmin, 2013 elokuussa, palaneeseen metsikköön Jaurujoen pohjoispuolella.

Paloalue näkyi hyvin jo kaukaa Jaurujoen eteläpuoliselta rinteeltä. Maa oli hiilenmusta; sitä vasten oli helppo erottaa noin 30 vuotta sitten myrskyssä kaatuneita lukemattomia harmaita keloja. Paloalueen koko oli hieman yli 30 hehtaaria, varsin hyvin Suomen mittakaavassa. Palo oli salaman sytyttämänä edennyt pintakulona. Palon seuraksena kuoli jonkin verran koivuja ja kuusia, vanhojen mäntyjen tyvet saivat lähinnä kosmeettisia haittoja. Vaikka palo syttyi luonnonsuojelualueella, eikä se uhannut rakennelmia tai ihmishenkiä, se sammutettiin. Suomessa nimittäin palo- ja pelastuslaki määrää, että metsäpalot on aina pyrittävä sammuttamaan. Paloista riippuvaisten eliöiden "onneksi" palopaikka on Suomen syrjäisämpiä, joten paloa ei saatu välittömästi sammutettua.

Hyönteispyynnin tarkoituksena oli selvittää erityisesti latikka- ja kovakuoriaislajistoa. Martikainen määrittikin aineistosta useita harvinaisia pyrofiileja eli palanutta alustaa suosivia tai vaativia lajeja, kuten palolatikan, mänty- ja havuhuppukuoriaisen. Katselin joskus saman vuoden syksyllä ikkunapyydysten sääskiaineistoa. Putkiloissa oli vähänlaisesti yksilöitä, mutta aineiston merkittävyys ei aina ole yksilömäärästä kiinni. Huomioni kiinnitti ensin melko "kookas" pikkusääski, jonka pienen pureskelun jälkeen päättelin olevan äkämäsääski, alaheimosta Lestreminae. Kaivoin hyllystäni Mathias ja Catrin Jaschoffin kirjoittaman tuoreen opuksen Fennoskandian lestremiineistä, ja huomasin kummallisen sääskeni kuuluvan monotyyppiseen (suvussa vain yksi laji) sukuun Eomastix, lajiin incerta.

Eomastix incerta äkämäsääski, koirasyksilö, kerätty 2014 UKK-puiston Jaurun paloalueelta.

Eomastix incerta Jaschhof, 2002 äkämäsääsken tarina on lyhyt mutta kertomisen arvoinen. Mathias kuvasi lajin alunperin sukuun Gongromastix. Nimi incerta (epävarma) johtuu siitä, että Mathias oli hieman epäileväinen josko kyseessä olisi uusi suku. Hänellä ei tuolloin ollut kuitenkaan koirasyksilöitä, joten oli parempi liittää laji johonkin tunnettuun sukuun ja odottaa kunnes aineistoa olisi sukusystematiikan selvittämiseksi enemmän tarjolla. Vuonna 2009 Mathias kuvasi tieteelle uutena suvun  Eomastix, lajin incerta sen ainoana tunnettuna lajina. Lajista oli vain pari havaintoa Ruotsista ja Norjasta, palaneista metsistä. Näin ollen Jaurujoen havainto sopi hyvin aikaisempiin havaintoihin ja lajin luokitus pyrofiiliksi oli entistä vankemmalla pohjalla. Tämä laji oli melko tavallinen paloalueen ikkunapyydyksissä, mutta sitä ei havaittu lainkaan palamattoman metsän kontrollipyydyksistä. Paloalueelta löytyi myös toinen äkämäsääskiharvinaisuus, Lestremia solidaginis, toiselta havaintopaikaltaan palearktiselta alueelta; tämäkin laji lienee pyrofiili.

Nämä havainnot ovat sinänsä merkittäviä, sillä sääskissä ei aikaisemmin ole ollut pyrofiileiksi luokiteltuja lajeja. Lars-Owe Wikars listasi väitöskirjassaan 54 pyrofiiliä holarktisen alueen hyönteistä, eikä joukossa ollut yhtään sääskeä. Metsäpaloja vaativien lajien listaan tulisikin lisätä ainakin kaksi yllä mainittua äkämäsääskeä.

On sinänsä mielenkiintoista pohtia, miten nämä hennot sääsket leviävät palopaikalta toiselle. Havaintojeni perusteella Eomastix incerta-lajilla lentoaika on pitkä, ulottuen alkukesästä alkusyksyyn. En osaa sanoa, onko sillä vuodessa kaksi sukupolvea, vai voisiko pitkä lentoaika olla sopeuma, joka lisää todennäköisyyttä, että ainakin jotkin yksilöt havaitsevat palon ja pääsevät levittäytymään palopaikalle. Vai onko tällä lajilla paahteisilla paikoilla hyvin niukkoja ja vaikeasti havaittavia populaatioita, jotka runsastuvat nopeasti kun palanutta maata tai puuainesta ilmestyy? Lajin ekologiassa on siis kysymyksiä, joihin ei toistaiseksi ole vastauksia. Samoin olen valmis lyömään vetoa, että pyrofiilejä sääskiä on edelleen löydettävissä.

Kirjallisuus:

Salmela J, Kaunisto K (2015) Additions to the list of Finnish Bibionomorpha (Diptera, Nematocera). Biodiversity Data Journal 3: e5228.doi: 10.3897/BDJ.3.e5228

Wikars L-O (1997) Effects of Fire and Ecology of Fire-Adapted Insects. Uppsala University.