Harvinaisuus

Vuonna 2009 pidin yhtä Malaise-hyönteisrysää Kittilän Iso Mustavaarassa (Kuva 1a). Kortteerissani Levillä poimin aineistosta sääskiä talteen ja huomioni kiinnittyi yhteen isovaaksiaiseen. Koska halusin tyydyttää uteliaisuuteni, laitoin otuksen heti petrimaljalle ja edelleen mikroskoopin alle. Jokin suvun Tipula alasuvusta Pterelachisus, mutta oudolle näytti. Koska kirjallisuutta ei ollut mukanani, en voinut yrittää määrittämistä sen pidemmälle. Myöhemmin syksyllä palasin asiaan ja useiden mutkien, kirjallisuuden penkomisen, sähköpostien ja yksilöiden lainaamisen kautta tulin vakuuttuneeksi että kyseessä on tieteelle uusi laji. Vaaksiainen sai nimensä Tipula recondita (Kuva 1b) vuonna 2012, yhteisjulkaisuna sarjassa ZooKeys (Pilipenko ym. 2012). Tämä laji tunnetaan toistaiseksi vain Suomen Lapista ja Venäjän Kaukoidästä. Koska holotyyppiksi valittiin Kittilästä kerätty koiras, on Iso Mustavaara lajin locus typicus, tyyppilokaliteetti. Etanoliin säilötty holotyyppi on sijoitettu Hollannin Leidenin Naturalis-museoon. Lajin kuvauksen jälkeen huomasin, että lajista on toinen kotimainen havainto DNA-lajitunnisteen perusteella myös Kolarista.

Kuva 1. a) Kittilän Iso Mustavaara, isovaaksiaisen Tipula (Pterelachisus) recondita Pilipenko & Salmela, 2012 tyyppilokaliteetti. Vuonna 2009 tästä Malaise-rysästä löytyi kolme koirasyksilöä. Näiden koiraiden lisäksi Suomesta tunnetaan yksi naaras Kolarin Lahosaajosta. Suomen Lapin lisäksi laji on tunnettu Venäjän Kaukoidästä. (kuva J. Salmela) b) Venäjältä kerätty koirasyksilö (kuva V. Pilipenko). 

Mikä Tipula recondita-lajissa on niin ihmeellistä? Kyllähän tieteelle uusia sääskiä löytyy Euroopasta joka vuosi. Tämä T. recondita on kuitenkin isovaaksiainen (heimo Tipulidae), jonka siiven pituus on noin 12 mm – ei siis mikään millin - kahden mittainen pikkuotus. Pohjoiset isovaaksiaiset ovat lisäksi melko hyvin tunnettuja, ainakin jos niitä verrataan moniin muihin sääskiheimoihin. Fennoskandia ja osittain myös entinen Neuvostoliitto ovat hyönteislajistoiltaan parhaiten tunnettuja maailmassa, alan tutkijoita on heilunut metsissä ja soilla 1700-luvulta alkaen. Toisin sanoen taustalla on ollut pyyntiponnistusta jo satojen vuosien ajan. Tipula recondita kuitenkin vältteli erilaisia ansoja, haaveja ja kerääjien tarkkoja silmiä kesään 2006 asti, jolloin Valentin Pilipenko keräsi muutaman yksilön Venäjältä.

On pari seikkaa jotka selittävät lajin myöhäistä havaitsemista. Laji näyttäisi olevan pohjoinen havumetsälaji, ainakin meillä Fennoskandiassa, ja itäinen. Etelässä on aina ollut enemmän hyönteistutkijoita kuin vaikkapa Kainuussa, Norrbottenissa tai Ruijassa. Tästä syystä lajien havainnointi Pohjoismaiden eteläisissä osissa on ollut tehokkaampaa kuin pohjoisessa. Toisekseen monet meillä eteläiset lajit ovat yleislevinneisyydeltään eurooppalaisia; näitä lajeja tavataan esimerkiksi Brittein Saarilla ja Keski-Euroopassa, joissa kaksisiipistutkimuksella on pitkät perinteet. Pohjoisen Suomen lajistossa on selvästi enemmän varsinaisia taigalajeja jotka tyystin puuttuvat Keski-Euroopasta. Monien itäisten havumetsälajien kuvaukset onkin tehty huomattavasti lähempänä historiassa kuin vastaavien ”länsilajien”. [esimerkkejä: Ctenophora nigriceps Tjeder, 1949 vs. C. guttata Meigen, 1818; Prinocera chosenicola Alexander, 1945 vs. P. pubescens Loew, 1844; Tipula octomaculata Savchenko, 1964 vs. Tipula pabulina Meigen, 1818] Näkisinkin että Tipula recondita-lajin pohjoisuus ja itäinen yleislevinneisyys ovat molemmat laskeneet havaitsemistodennäköisyyttä ja näin ollen myöhentäneet kuvausvuotta.

Pohjoismaiden pohjoisissa osissa on kuitenkin kerätty hyönteisiä, vaaksiaisia niiden joukossa, parin viime vuosisadan aikana. Voisiko T. recondita olla uustulokas maamme lajistossa? Se ei ole todennäköistä. Suomelle uudet tulokkaat, mikäli niiden leviäminen ei ole ihmisen avustamaa, havaitaan usein eteläisimmästä Suomesta. Esimerkiksi monet perhoset on ensi kertaa havaittu Hankoniemeltä tai Kaakkois-Suomesta, ja lajit ovat myöhemmin saaneet jalansijan laajemminkin etelästä. Onkin oletettava, että T. recondita on ollut täällä jo tuhansia vuosia, ehkä yhtä kauan kuin kuusi on ollut Lapissa. Laji lienee vain niin harvinainen, että se on jäänyt havaitsematta. Eikä laji välttämättä ole edes erityisen harvinainen. Kukaan vain ei ole koskaan aikaisemmin osunut oikealle paikalle oikeaan aikaan. Lajilla voi olla pienet paikalliset populaatiot, huono havaittavuus käyttäytymisestä johtuen (ei päädy helposti pyydyksiin tms.) tai laji voi tarvita jotain harvinaista resurssia. Kittilän locus typicus on upea boreaalinen, kalkkivaikutteinen lehto jossa on paljon erilaista lahopuuta. Vastaavia lehtoja on toki muuallakin Lapissa, mutta ei missään kovin yleisinä. Kolarin löytöpaikka on Lahosaajo, Hylocomnium (metsäkerrossammal)-Myrtillus (mustikka) tyypin vanhaa kuusikkoa, ei ole palanut ainakaan satoihin vuosiin, eikä sitä ole koskaan hakattu. Paikan on tehnyt kuuluisaksi METLAn tutkija Juha Siitonen (Siitonen 1994). Laji lienee riippuvainen lahopuusta, vanhoista kuusimetsistä tai lehtometsien maaperästä. Näin ainakin siinä valossa mitä muista saman alasuvun lajeista tiedetään.

Voisiko Tipula recondita-vaaksiaisen todellista levinneisyyttä jotenkin ennustaa? Otetaan esille vaikkapa kartta näsiän levinneisyydestä Suomessa (www.luomus.fi/kasviatlas) ja pidetään sitä korvikemittana lehtojen esiintymisestä. Tämän lehtokasvin esiintyminen pohjoisessa on epäyhtenäistä, näsiää tavataan lähinnä vain lehtokeskuksista (Lapin Kolmio, Kuusamo, Keski-Lapin vyöhyke, erityisesti Kittilä). Jos oletetaan, että Tipula recondita puuttuu Lapin kolmiosta (Lounais-Lappi Kolarista etelään), voisi tämän vaaksiaisen levinneisyysalue olla kokonaisuudessaan n. 20 000 km². Mikäli lajin levinneisyys ulottuu myös Lounais-Lappiin, voisi levinneisyysalue kattaa n. 47 000 km² (n.s. extent of occurrence). Metsätilastollisen vuosikirjan (2009) mukaan Lapin eteläosassa (kolme pohjoisinta kuntaa pois lukien) lehtoja on 90 km² ja lehtomaisia kankaita 560 km². Pohjois-Pohjanmaalla vastaavat luvut ovat 220 ja 600 km². Jos nämä kaikki summataan yhteen saadaan lajille mahdollisesti sopivan elinympäristön kokonaispinta-alaksi 1470 km². Mikäli T. recondita olisi vanhojen metsien spesialisti, lehdoista viis, olisi sille jäljellä pohjoisboreaalisella vyöhykkeellä vanhaa, yli 140-vuotiasta, metsää noin 7200 km² (Nämä luvut ovat vastaavasti area of occupancy).

Oleellista on se että erilaisin oletuksin lajin ekologiasta voidaan tehdä sivistyneitä arvauksia lajin levinneisyydestä. Näillä lukuarvoilla on merkitystä lajin uhanalaisuutta arvioitaessa. Koska vaaksiainen tunnetaan kahdelta paikalta, voisi se periaatteessa täyttää vaarantuneen lajin (VU) kriteerit (D2-kriteeri, ks. Rassi ym. 2010). Toisaalta mahdollisia esiintymispaikkoja voi olla reilusti tätä enemmän ja lajin löytyminen uusilta paikoilta söisi pois uskottavuuden tältä kriteeriltä. Mutta jos laskelma esiintymisalueesta (1470 km²) pitäisi kutinsa, voisi laji upota kriteerin B2a perusteella vaarantuneeksi, koska esiintymisalue on alle 2000 km² ja esiintymisalue on todennäköisesti voimakkaasti pirstoutunut. On kuitenkin huomattava, että uhanalaisarvioinnissa esiintymisalue lasketaan lajin asuttamien 2 x 2 km ruutujen pinta-alana.

Miten tämä yhden lajin harvinaisuus sopii osaksi suurempaa kokonaisuutta? Harvinainen on yleisen vastakohta, mutta missä kohtaa runsausjakaumaa yleinen muuttuu harvinaiseksi? Yhtä oikeaa vastausta ei ole, mutta esimerkiksi Kevin J. Gaston (1994) on esittänyt että 25 % yhteisön lajeista voisi luokitella harvinaisiksi. Toisaalta Deborah Rabinowitzin (1981) mukaan on kahdeksan erilaista yleisyysluokkaa, joista ainoastaan yhdistelmä i) suuret paikalliset populaatiot, ii) laaja levinneisyys ja iii) esiintyminen erilaisissa habitaateissa ei ole millään tapaa harvinainen; näin ollen eriasteisia harvinaisuuden muotoja olisi seitsemän. Tipula recondita on ehdottomasti harvinainen kahden tekijän suhteen (pienet paikalliset populaatiot ja kranttu elinympäristön suhteen), mutta lajin kokonaislevinneisyys (Palearktinen taiga) on ilmeisen laaja.

Maastamme tunnetaan 115 isovaaksiaislajia. Lajiston yleistuntemus on melko hyvä, eikä maalle uusien lajien löytäminen ole enää erityisen helppoa. Fennoskandian kokonaislajimäärä on 137, ja onkin varmaa, että ainakin muutamia Suomesta entuudestaan havaitsemattomia lajeja jossain kiveliöissä piileskelee. Suomen isovaaksiaisten runsausjakauma (Kuva 2) sopii melko hyvin lognormaliin malliin, joskin harvinaisia lajeja on siihen nähden hieman liikaa. Näitä erittäin harvinaisia lajeja, joista on havainto vain yhdeltä kohteelta, on yhteensä 11. Lajeja, joita on kymmeneltä tai vähemmältä kohteelta, on yhteensä 42 (37 % kokonaislajimäärästä). Lisäpyynnin myötä osa näistä harvinaisista lajeista muuttuisi yleisiksi. Esimerkiksi koskisorjakirsikäs (Dolichopeza nitida, 5 paikkaa) esiintyy taatusti melko yleisenä Itä-Suomen ja Lapin virtavesillä, kuin myös purosahakainen (Prionocera woodorum, 5 paikkaa). Lisäksi eräät lajit ovat takuulla oikeasti harvinaisia. Esimerkiksi juovajalokirsikäs (Ctenophora flaveolata) on tammi- ja pyökkimetsien laji ja lienee mahdollisesti hävinnyt maastamme. Laji on suurikokoinen ja näyttävä pistiäismatkija, siitä olisi melko varmasti havaintoja muiden kuin kaksisiipisistä kiinnostuneidenkin taholta. Samoin arktinen mallanniittykirsikäs (Nephrotoma lundbecki) lienee tavattavissa vain Käsivarren Lapista Kölivuoriston alueelta. Onkin todennäköistä, että T. recondita ei kuulu tämän runsausjakauman harvinaisimpaan huippuun, vaan lajin populaatioita olisi löydettävissä Lapin ja Kuusamon vanhoista metsistä, mahdollisesti melko laajalta alueelta.  

Kuva 2. Suomen vaaksiaisten runsausjakauma (pylväät), esitettynä niin sanotulla ”Preston plot”-tavalla. Runsausluokat (x-akseli) ovat 2-kantaisen logaritmisen asteikon mukaisia ja y-akselilla on lajimäärä. Kuva perustuu heimon Tipulidae lajien tunnettuihin esiintymämääriin Suomessa, ei populaatio- tai pyydyskohtaisiin runsauksiin. Käyrä kuvaa lognormaalin mallin mukaista runsausjakaumaa.

Pidänkin varmana, että monen isovaaksiaisen harvinaisuus on liioiteltua, tai päätelmä harvinaisuudesta perustuu huonoon tietoon. Tieto lajien ekologiasta ja levinneisyydestä olisi saatava paremmaksi, jotta lajiston seurannat ja uhanalaisuuden arvioinnit olisivat järkevällä pohjalla. Olen huomannut, että vaaksiaiset kiinnostavat mm. monia luontovalokuvaajia ja hyönteisharrastajia. Lajitason määrityksen suhteen monella seinä nousee heti pystyyn, koska kirjallisuus on melko vaikeasti saatavissa ja hajallaan. Suomen tai Fennoskandian lajiston kattava määrityskirja olisi saatava markkinoille, koska hyvät kirjat nostavat oleellisesti harrastajien määrää ja tietämystä lajistosta (esim. Sami Karjalaisen ”Suomen sudenkorennot” tai Teemu Rintalan ja Vexi Rinteen ”Suomen luteet”). Tekijä vain puuttuu.

Viitteet:

Gaston KJ (1994) Rarity. Chapman & Hall.

Pilipenko V, Salmela J, Vesterinen E (2012) Description and DNA barcoding of Tipula (Pterelachisus) recondita sp. n. from the Palaearctic region (Diptera, Tipulidae). ZooKeys 192: 51-65. doi: 10.3897/zookeys.192.2364

Rabinowitz, D. 1981. Seven forms of rarity. sivut 205-217 in The Biological aspects of rare plant conservation. H. Synge (toim.). Wiley.

Rassi P. ym. (toim.) (2010) Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus.

Siitonen J (1994) Decaying wood and saproxylic Coleoptera in two old spruce forests: a comparison based on two sampling methods. Annales Zoologi Fennici 31: 89-95.